Sendai-- EMMAUS

Ishinomakin jälkeen saavuttiin jälleen Sendaihin. Täällä päästiin alkuun viettämään vapaapäivää- joka tuntuikin todella hyvältä työviikon jälkeen. Käytiin Sendai temppelissä, joka oli kauniilla vuorella. Vuorelta taas pystyttiin näkemään Sendain ydinkeskusta. Vuorella oli tosiaan yksi isoimmista shintolaisuuden temppeleistä-ja kuten aiemmillakin kerroilla, mä sain järkyttävän päänsäryn siellä "kaupan päällisenä". Ei siinä muuta ku rukoilemaan vaan ja onneksi Jeesuksen voima on niin ihmeellinen että päänsärly sai väistyä siinä missä oli tullutkin. :) Jesh. Amen.

Päästiin sitten lopulta myös tänne EMMAUS- keskukseen, sama järjestö jonka hommissa oltiin Ishinomakissa. Maanantaina päästiin tekemään hieman erilaista hommaa Ishinomakiin verrattuna. Siellähän me nimittäin pestiin laatikoita, muokattiin maata, kerättiin roskia maatilkuilta ja koitettiin pelastaa valokuvia.

Sendaissa me tytöt mentiin yhteen taloon ja saatiin olla sisällä- joskin lämpötila oli ihan sama kun ulkona. Siellä me irrotettiin ovia listoista, revittiin pilalle menneet tapetit ja vaihdettiin uusiin. Työ ei suinkaan ollut ihan noin yksitoikkoista, vaan siis jokainen vaihe vei enemmän aikaa kun jos kyseessä olisi ollut normaali remontointi. Ovet, paperit, kahvat ja muut olivat jokseenki tuhoutuneet, joten jouduimme paikata paljon ennenkuin todellinen urakka päästiin aloittamaan. Tuntui ihan kivata tehä hieman erilaista hommaa. Pojat oli aluksi pesseet ikkunoita, mutta sitten siirtyneet niiden kunnostamiseen myös.

Saatii kuulla talon omistajalta sellasta että hän oli pelastautunu tsunamilta siten, että oli ottanut molempiin käsiinsä yhden lapsen ja sitten paennut johonki juttuun- mylly tms. ja mennyt mahdollisimman korkealle. Vesi oli tullut kaulaan saakka ja hän oli joutunut olemaan siinä koko yön- kaksi lasta käsissään. Aamulla lopulta helikopteri oli tullut pelastamaan. Eli täällä on todellakin ihan karuja juttuja kerrottavana.

Iltapäivällä päästiin käymään rannassa ja mitä pidemmälle rantaa päin meni, sitä enemmän näki kuinka kammottavalla voimalla se tsunami oli tehny tuhoa! Mitään taloja ei näkyny pystyssä. Mä menin kävelemään siellä ihan rannassa ja olin kyl aika järkyttyny, koska kumminkin veden esteenä oli sellaset isot jutut- ei nyt muurit, mut kumminki vastaavat, ja silti se vesi oli rynniny sen yli ja siellä missä me oltiin- ehkä kolmen kilometrin päässä, niin vettä oli tullu niin paljon että ihme et ne ihmiset oli säilyny hengissä. Meiän talon omistaja kertoi et hänen tyttärensä talo oli ollut ihan rannassa. Maanjäristyksestä oli kuulema mennyt n. 40minuuttia, ennenkun tsunami tuli rantaa, mutta tää tytärki oli jo tuntenu veden jaloissaan ennenkun tajus mitä se musta oli mikä lähesty valtavalla voimalla.

Ja kuin pisteenä iin päälle- ne ketkä menetti talonsa, joiden sukulaisia tai perheenjäseniä kuoli, ei selvinny näin vähällä pahalla.. Heidän täytyy edelleen maksaa niitä velkoja, mitä heillä on niistä asunnoistaan ja maaplänteistään, vaikka tällä hetkellä niillä ihmisillä ei oo jäljellä yhtään mitään. Ja kuinka ollakkaan-- velat on se asia mikä johtaa kaikista eniten kodittomuuteen Japanissa.

Eli jos sulla vaan on yhtään aikaa- niin rukoile ja siunaa Japania ja sen kansaa. Keväinen tsunami ja sen kunnostustyö ei oo todellakaan ohi vielä.

Rukoilevin ajatuksin, Tinni¤

Ishinomakissa

Nyt ollaan oltu viikko Japanissa ja vihdoinki koko porukka alkaa olee selvinny aikaeroväsymyksestä. Ite oon nukkunu tosi hyvin kaikki yöt, mutta sitte pitkiin japaninkielisiin sepostuksii on meinannu liianki herkästi nukahtaa.. Pistetään aikaeroväsymyksen piikkiin. :D Täällä siis englannin kuuleminen on jokseenki unelma- on meillä mukana yks englanti-japaninkielinen tyyppi- vaan eipä kai sillä oo väliä jos me ei aina ymmärretä mitä tapahtuu.. Tai siis, haluttais kyl tietää, mutta useesti tulkkaus jää kyl jonnekki muualle. :)

Ensimmäinen päivä osotti jo sen ettei Japanilaiset taidakkaan olla niin lupauksiin ja aikoihin sidottuja kun on luultu. Meitä piti tulla vastaan kentälle siis eräs paikallinen, mutta kun ei näkynyt, päätimme soittaa ja selvisi että hän ei ole tulossa. Myöhemmin huomattiin että olihan hän meille mailia asiasta laittanu-- silloin kun oltiin jo lentämässä jossain Aasian ilmatiloissa. No ei mitään-- päästiin hyvään Intialaiseen ravintolaan ja prayer mountain ihmiset oli meille järkänny hotelliyön, joten saatii kaikki omat huoneet, vessat ja suihkut.

Seuraavana päivänä mentii sitten Yukii erääsee seurakuntaa. Meille oltiin kerrottu et kannattaa ottaa talvimakuupussit mukaan, sillä öisin on kylmä. JA NIIN ONKIN!! Taloissa ei ole keskuslämmityksiä, mutta jotkut lämpöpuhaltimet lämmittää mukavasti- kunnes sammuvat ja herätään keskellä yötä huoneen kylmyyteen. Huih. Illalla meille mainittiin että on olemassa sellainen juttu kun japanilainen sauna.. Ja mehän innostuttiin!! Paikalliset kysy mitä mieltä oltiin siitä et siellä tulis olla alasti-- haha. Mikäs ongelma se meille suomalaisille olis. :D Mentiin siis yleiseen suihkuun ja saunaan. Kiuasta ei löytyny, mutta lämpöä oli riittävästi. Toisessa saunassa oli taas sangollinen suolaa, jolla sai kuoria ihoa. Itse kylpyosasto oli mainio- tosin sisätilat jäi seuraavaan kertaan, sillä vietimme aikaa ulkosalla enemmänkin. Ulkona oli sellanen allas, jossa oli jotain ihme luonnoniainetta-- mutta parhaimpana oli sellaset pyöreät pienet lämpimät altaat, joihin sitten mentiin yksinään ja saatiin katsella täyttä kuuta. Ja siis niin- ulkotilahan oli melkoisen vilponen.. Mikä ihana ylläri. :)

Viikonlopuksi mentiin Sendaihin ja saatiin mahottoman isot annokset paikallisia herkkuruokia- joista mä en siis pystyny syömään mitään. Tosiasiassa muut tais olla lähinnä kateellisia mulle kun en näitä eksoottisia ruokia pystynyt syömään. :) Sendaissa auteltiin uutta seurakuntaa. Kävimme jakamassa ovelta ovelle kutsuja seurakunnan joulutapahtumaan.. Ja siis mukanamme ei ollut tulkkia ja suurin osa täällä ei puhu englantia. Hyvin pitkälti siis kutsumme menivät näin: "Hyvää päivää! Mitä kuuluu? Joulu- please. 23- yläaste. Nähdään! Kiitos!" Mutta menihän se. :D Ensi viikolla 23 päivä meidän sitten olisi tarkoitus osallistua kyseiseen joulujuhlaan ja järjestää siellä jotain ohjelmaa, sekä tehdä keksejä sinne. Pipareita olis ihana tehä, vaan eipä sitä pysty oikein näillä aineksilla tekemään. :E

Sendain jälkeen tulimme Ishinomakiin. Ishinomaki on yksi kaupunki missä tsunami teki paljon tuhoa. Täällä ollaan saatu olla auttamassa ihmisiä mm. peltohommissa- maanmuokkausta, tasausta, sekä roskien keräämistä pihoilta. Ollaan myös pesty laatikoita, tauluja ja yritetty epätoivoisesti pelastaa homeisia ja likaisia valokuvia. Aluks tuntu et esim. taulujen peseminen ei ollu työ eikä mikään, mutta sitten ku kuultii et ne oli erään valokuvaajan ottamia kuvia ja ainoa asia mikä oli jäänyt jäljelle hänen muuten tuhoutuneesta omiasuudesta, niin sitten sille pesemiselle tuli paljonkin lisäarvoa.

Ilmanala täällä on reippaasti likaisempaa ja pölyisempää, siksi enää ei tunnu yhtään hassulta pitää nenäsuusuojuksia yllä. Lähinnä siitä on tullut tapa mitä toteuttaa joka kerta ulos lähtiessä.

Ollaa koettu upeita asioita ja myöskin kulttuuri haasteita, mutta eteenpäin mennään siis ja oikein ilolla. :)

Tänään Japaniin!!

Ihan uskomatonta.. Taas sitä ollaan menossa! Tosiaa neljän ja puolen tunnin päästä pitäis matkata jo lentokentälle ja alottaa matka Lontoon kautta Japaniin, nousevan auringon maahan. Meillä on ihan mahtava aktiotiimi- Tarmo, Aarne, Lilja, Veera ja minä ja Kati johtopuuhissa. Mieltsii. Koitan bloggailla sieltä sitten ja kertoilla kuulumisia ja laitella kuvia matkasta!! Muistakaa rukouksin!!

Venäjä

Viime viikolla pääsin toteuttamaan yhden unelmistani- matkan Venäjälle. Tosin jossain vaiheessa olin ihan valmis jäämään Suomeen ja kuuntelemaan opetuksia vaikka skyoen välityksellä. Ajattelin että Afrikkalaisten oppilaidemme tulisi olemaan vaikea saada viisumeita, joten mä tavallaan "uhrauduin" vapaaehtoiseksi jäämään heidän kanssaan. Mutta kuinka ollakkaan, kaikki oppilaat saivat viisuminsa, viimeinen muutaman päivän muita jäljessä mutta kumminkin. Lähtö oli jokatapauksessa hyvä juttu.

Niinpä aloitimme siis matkan lauantai- aamuna kohti Venäjää. Matkasimme Raja-Joosepin kautta. Saavuttuamme rajalle, jouduimme odottelemaan pitkään Afrikkalaisten ystäviemme kanssa- passit ja viisumit piti viedä eri rakennukseen ja siellä tutkia vielä niiden paikkaansapitävyyttä. Ainakin niin oletan. Me suomalaiset pääsimme maahan helposti. Lopulta kaikki olimme Venäjän rajojen sisäpuolella ja jatka matkui. Matkamme vei Murmanskin kautta Olenegorskiin. Minä ja kuusi muuta tyttöä päädyimme asumaan saman katon alle- asunnossa ei asunut sillä hetkellä ketään, mutta jonkun tavaroita siellä oli. Pakko myöntää että kyllähän sitä hieman järkytyin kun menin ekaa kertaa vessaan. Haju oli melko vastenmielinen, paperit piti heittää roskikseen ettei pönttö tukkeutuisi ja vessassa ei ollut käsienpesuallasta, vaan kädet piti mennä pesemään erilliseen pesuhuoneeseen. Vesi itsessään haisi todella pahalle ja sitä ei voinut juoda.. Mutta hei, kaikkeen tottuu. Ei se viikon jälkeen enää yhtään niin pahalta tuntunu. :D

Vaikkakin Venäjällä oli melko paljonki huonommin asiat ku meillä Suomessa, niin ihmisten ystävällisyys ja vieraanvaraisuus yllätti. Ainakin seurakunnassa ihmiset oli todella ystävällisiä ja pitivät hyvää huolta. Meidät kutsuttiin Montegorskiin erääseen saamelaisperheeseen lounaalle.. Ja siis kerroinko jo että meitä oli yhteensä 22 ihmistä- eli ei tosiaankaan mikään pieni ryhmä ruokittavaksi. Ahtauduimme kaikki pöydän ääreen ja nautimme hyvästä lounaasta. Saimme myös kuulla uskomattoman hienoja todistuksia siitä kuinka Jumala oli pelastanut nämä ihmiset. Kun yksi pojista vapautui huumeidenkäytöstä Jumalan avulla, niin koko perhekunta tuli uskoon ja sai kokea Jumalan mullistavan voiman elämässään.
Sama perhe vei meidät myöhemmin iltapäivällä eräälle vuorelle- menimme siis autolla, mutta loppumatkan kävelimme. Oli upeeta nähdä koko Montegorskin kaupunki. Montegorski on yksi maailman isoimmista nikkelintuottajista ja tehtaat ovat tehneet hieman hallaa sille seudulle- mikään ei oikein kasva siellä ja kaupunki peittyy harmauden ja savun sekaan.. Varsinkin näin syksyllä.

Kävimme myös itse Murmanskissa kokouksessa. Domingos soitti Afrikkalaista musiikkia ja loppujen lopuksi koko sali (n. 150-200 ihmistä) seisoi taputtaen musiikin tahdissa- jotkut jopa hieman "tanssivat" eli liikuttelivat jalkojaan sivulta sivulle. :)

Eräänä päivänä vierailimme Luujärvellä saamelais- komilaiskylässä. Vaikka Venäjä onkin ihan naapurissa, niin näkemäni yllätti minut. Siellä oli muutamia kerrostaloja, mutta suurin osa oli vanhoja sodanaikaisia omakotitaloja- ränsistyneitä ja ajankuluttamia. Oppaamme vei meidät ilmeisesti vanhempiensa kotiin, joten pääsimme myös näkemään mitä sisällä oli. Kodin lämpö yllätti minut. Sielläkin saimme käydä pitkän pöydän ääreen ja jokainen sai kupillisen kuumaa teetä sekä leipiä ja makeita syötäviä naposteltavaksi.

Kaikista mielenkiintoisin vierailu minun mielestäni oli kumminkin Zelenegorskin huumevieroituskeskus. Paikka näytti melko vaatimattomalta, mutta sisällä meitä odotti maistuva lihakeitto, joulutortut, lämpimät valmiiksi pedatut pedit ja mukavat ihmiset. Osallistuimme illalla kokoukseen muiden kanssa ja porukastamme osa sai jakaa todistuksiaan siitä mitä Jumala on heidän elämässään tehnyt. Itse asiassa nautin vierailustani niin paljon, että mietin että sinnehän voisi oikeasti mennä ensi kesänä kuukaudeksi vapaaehtoisena hommiin.. :) Nykyiset paikan johtajat ovat itse vapautuneet huumeista. Heidän tarinansa oli mielenkiintoinen. Nykyinen vaimo- silloinen diileri, tapasi nykyisen miehensä- silloisen huumeidenkäyttäjän, ja möi huumeita miehelle. Huumeet olivat jotenkin huonoja ja mies joutui sairaalaan ja oli lähellä kuolla. Nainen taas joutui vankilaan. Sen jälkeen he tapasivat, alkoivat hengailla yhdessä, alkoivat käyttää huumeita yhdessä ja elivät yhteistä elämää. Myöhemmin joku sai heille ajatukset mennä vieroitukseen tähän keskukseen ja vaikka motiivit ei olleet oikeat alkuun (ajattelivat olla turvassa joltai, en muista miltä) niin keskus otti ensin vastaan miehen, sitten myöhemmin naisen. He pääsivät irti huumeista ja vuoden ohjelman jälkeen menivät naimisiin ja alkoivat johtaa paikkaa. Se ero mikä heidän vanhoista kuvista välittyi tähän päivään oli jotakin muuta- plus se miten he palvelivat nyt Jumalaa ja halusivat antaa elämänsä sille, että auttavat niitä jotka kärsivät samasta asiasta kun he ennen.. Siis niin plussaa! Ihan mieletöntä!!

Kannattaa siis käydä Venäjällä- se on elämää mullistava kokemus. :)

Passion

Onkin jo aikaa ku viimeks kirjottelin. Syynä siihen ihan vaan se että läppäri oli pitkään huollossa, nyt toimii- mutta kaikki kuva ja musa poistu. Mutta, ei mittää. Alotetaan kuvailut ja musiikinkeräämiset alusta. :D

DTS:ssä meillä on ollu paljon opetusta eri aiheista ja Jumala on haastanu monellaki eri tapaa. Viime viikko oltiin Helsingissä ja saatiin opetusta evankelioinnista. Opettajana oli Vince- joka osaa olla hieman pelottava joskus- mutta jonka opetus oli todella innostavaa ja käytännönläheistä. Kumminkin tää kulunu viikko on ollu se mitä oon kaikista eniten odottanu.. Jo neljä vuotta. Haha. Neljä vuotta sitten meillä oli Dan Baumann opettamasta intohimosesta rakkaussuhteesta Jeesukseen ja se innosti mua todella paljon. Se mitä näin Danin elämässä sai mut janoseks Jumalan puoleen- mä tajusin haluavani samaa. No, okei, enmä nyt oikeesti neljää vuotta oottanu kuulevani taas Daniä- mutta onhan se totuus et jos näät jonku joka on lähellä Jumalaa niin sellasen lähellä kannattaa olla, koska se sytyttää sua myös.

Joka tapauksessa- Dan oli taas täällä ja opetti samasta aiheesta kun viimekskin. Oli jotenki nii mieletöntä saada muistutuksia eri aiheista ja tajuat jälleen kerran sitä kuinka Jumala rakastaa meitä, tehtiin me mitä tahansa. Se rakkaus ei järky- se ei muutu. Ja Jumala haluu olla meidän kanssa, missä tahansa me ollaakin. Hän on kiinnostunu meiän jokaisesta asiasta. Jos me yksinkertasesti mennään heittelee leipiä (kiviä) järveen, niin Hän haluu tehä sitä meiän kaa, vaan siks et me tehään sitä. Hän haluaa olla osana meiän jokapäiväistä elämää ja se ei todellakaan vaadi mitään ihmeellisyyksiä. Miten saada se intohimo Jeesukseen..? Tutustumalla Häneen, viettämällä aikaa Hänen kanssaan. Ja jos me halutaan olla intohimosia- meidän täytyy olla valmiita muutokseen. Ja kun sä oot siinä intohiemosessa rakkaussuhteessa, niin tottakai sun mieliala voi vaihdella. Kyllähän sä voit rakastaa sun miestä ja joskus olla sille vihanen- ei se rakkaus siitä haihdu. Samoin ei intohimokaan, vaikka mielialat muuttuu. Eli me voidaa olla yhtä intohimosia Jeesukseen illan rukouskokouksessa ku aamulla ku syödää aamupalaa ja toivotaa ettei kukaa tuu siihen vieree istumaa ku on kärttysä olo. Mikä vapautus!! :D Ei se intohimo häviä jos on kärttynen. :D

Oli myös upee muistutus että Jumala unelmoi suurempia ku mitä me koskaan voitais unelmoida.. Ja Hän haluaa meidän unelmoivan suuria ja uskovan niihin unelmiin myös. Hän haluaa toteuttaa niitä juttuja mitä meillä on- ei se ookkaa niiku on joskus oppinu et kaikki pitää oikeesti vaan antaa pois ja jos jotai haluut niin et varmasti saa sitä. Ei Jumala oo sellanen paha Jumala joka haluaa tehä meiän elämästä ihan kauheen- vaan Hän haluaa oikeesti auttaa meitä ja Hän unelmoi meiän kanssa!! :) Joten pitää vaan uskoa niihin unelmiin. :)

Mahtava viikko toisinsanoen. Nyt voin hyvillä mielin lähtee Venäjälle.. :D Huomenna mennään ja saadaan opetusta Al Akimoffilta, joka on lähetyskentillä saanu paljon kokemuksia.. Mahtava päästä kuulee hänen tarinoitaan!! :D Jesh.

Go God!!

Jumalan yllätyksiä

Eräs ystäväni jakoi siitä kuinka hän on alkanut keräämään sydämenmuotoisia kiviä ja kuinka ne puhuvat hänelle Jumalan rakkaudesta. Yhtenä päivänä sitten löysin metsästä tälläisen kiven, joka oli sydämenmuotoinen. Tai oikeastaan se oli tavallinen kivi, mutta sammal, hiekka ja muut luonnossa olevat jutut olivat sen päällä niin että se näytti aivan sydämeltä. Otin kuvan siitä ja päätin antaa sen ystävälleni. Samaisena iltana aloin ikävöimään omaa isääni ja miettimään millainen lähtö minulla oli kun lähdin tänne Rovaniemelle. Isä ei halannut minua eikä sanonut heippaa. Tunsin itseni todella pieneksi ja surkeaksi ja nyt illalla itkin, sillä halusin vaan kuulla isän soittavan ja sanovan että mä rakastan sua. Seuraavana aamuna sitten lähdin taas metsään- etsin epätoivoissani sen sydämenmuotoisen kiven ja jäin sen eteen seisomaan, toivoen kuulevani tai tuntevani Jumalan käsivarret ympärilläni.
Epätoivoisesti kosketin kiveä- ajattelin että se olisi lämmin vaikka olikin viileä syksynaamu. Kivi oli kylmä ja kuumat kyyneleet virtasit poskiani pitkin.. Miksi en saanut tuntea yhtään rakkautta? Mietin onko ystävälläni jokin yksinoikeus näihin sydänkiviin. Kyllä se tilanne rauhoittui ja muistan kun kävelin pois metsästä.. Sanoin Jumalalle että tiedän Hänen rakastavan minua ja olevan kanssani vaikken joka hetki sitä tuntisikaan.

Eilen illalla olin taas jälleen metsässä. Kävellessäni näin uuden sydämenmuotoisen kiven. Päivällä se näytti tavalliselta, mutta illan varjo sai aikaan sen että kiven yläosasta keskeltä himmeni osa kiveä ja siitä tuli kuin sydän.. Vieläpä sellainen sydän jota aina itse piirrän kaikkialle. Se oli siis minun ainutlaatuinen sydänkiveni Jumalalta. :)

No.. Ei se Jumala vaan kivien kautta puhu, mutta ne on kivoja ylläreitä. Kolmen viikon odottelun jälkeen sain kun sainkin puhelun isältäni. Vaikka se ei ollut mitenkään erikoinen, niin hän ainakin odottaa vierailuani.

Kuinka paljon enemmän Jumala sitten Isänä? Hän haluaa olla lastensa kanssa joka hetki. Luin juuri tällä viikolla Raamatusta erään lempipaikkani- sen kuinka paljon enemmän arvokkaita (kuinka paljon enemmän Jumala pitää meistä huolta) me olemme Jumalalle kuin viisi varpusta (sparrow- en ole varma onko se varpunen). Jumala antoi sinä aamuna meiän koko rukoustiimille valtavaa iloa ja rakkautta.. Ei yhtään huolta. Ja sama on jatkunut.. Sisareni olivat ajatelleet minua tismalleen samaan aikaan ja kirjoittaneet minulle viestit tietämättä toisistaan, ystäväni laittoi minulle viestin jossa kaipasi minua, sain ystäviltäni ihanan lahjan.. Ja Jumala on vaan niin hyvä! Mä haluun niin enemmän! I love God!!

Lapland ja Japani

Viime talvena toivoin kovasti pääseväni Afrikan lämpöön näin syksyn kunniaksi, mutta Jumalalla olikin toisenlaiset ajatukset. Kuten aiemmin kirjottelin jo, niin olen siis menossa jälleen DTS:n henkilökuntaan Rovaniemelle ja sieltä vien tiimin Japaniin. Itse DTS oli helppo hyväksyä, mutta Japanin suhteen olen joutunut käymään kovia kipuiluja. Vaikka aina oonki sanonu muille kuinka nyt meen sinne ja ihan siistii on, niin todellisuudessa mulla on ollu pieni myrsky sismimmässä. On ollu vaikea tajuta miksi Jumala haluaa mut Japaniin kun mun näkyni ja unelmani on Afrikassa. Mutta nyt hiljalleen Jumala on opettanu mulle rakkaudestaan ja siitä kuinka sen tulisi kohdistua kaikkiin ihmisiin, ei vaan Afrikkalaisiin. :) Aasia ja Lähi-Itä on ollu mulle ehkä kaikista eniten sellanen hälläväliä- maanosa, että niiden asiat ei mua kiinnosta eikö kosketa. Mutta nyt uskon että Jumala haluaa mun nimenomaan menevän sinne rakastamaan niitä ihmisiä ja näkemään heidät yksilöinä, ei minään massana. Oon joutunu asian suhteen tekemään parannusta ja nyt mulla on iloinen mieli sinne menon suhteen.

Vaikka en itse koekkaan Aasiaa mun tulevaisuuden pitkä-aikais lähetyskenttänä, niin musta on ihan huippua että saan olla mukana nyt tätä ensimmäistä Suomesta Japaniin lähtevää DTS tiimiä. Suomesta kotoisin oleva Topi Kivimäki on perustanut YWAMin Japanissa ja on kymmenien vuosien ajan rukoillut että Suomesta tulisi sinne tiimejä, on siis jännittävää kun vihdoinkin rukouksiin vastataan ja mäkin saan olla mukana siinä. Tuntuu että vihollinen ei halua millään meidän menevän sinne ja onkin paljon kaikenlaista vastustusta ollut.. Myös mun perheen parissa. Kotoa lähteminen oli tällä kertaa vaikeeta, sillä iskän kanssa kaikki ei sujunu putkeen. Toivoisin niin että Jumala eheyttäis meidän perhettä. Mutta niin, kaikenlaista on ollu ja varmasti tulee, mutta se on vaan merkkinä siitä että Jumalalla on kaikki käsissään ja Hän tietää mitä tekee! :)

Nyt vaan siis oon innoissani ja ootan mitä kaikkee Jumalalla on varattuna meille ku ollaan Rovaniemellä ja sitte Japanissa. :) Oppilaat saapuivat tänään ja opetus alkaa huomenna.. :) Kuullostaa hyvälle- siispä menen nukkumaan jotta saisin kaiken irti huomisesta päivästä ja alkavasta viikosta!!

Russia- motherland

Ollaan nyt Alicen kanssa juuri viettämässä yötä Moskovassa lentokentällä.. Värjötellään täällä kylmissämme, sillä ilmastointi pauhaa täysillä kylmää ilmaa niskaamme. Alice fiksuna oli ottanu villasukat mukaan, mutta niillähän ei pitkälle pötkitä kun koko kroppa on jäässä. Onneks netti toimii niin voi tässä samalla hieman kirjotella tännekkin. :)

Juttuhan on siis niin että syy miksi olemme Moskovassa nyt, on se että olemme matkalla Tokioon, Japaniin. Me mennään sinne noin kaheks viikoks ja tarkotus olis tutustua YWAM Tokioon, pariin pastoripariskuntaan Osakassa ja mahdollisesti myös yhteen Tokiossa Osakan matkan jälkeen. Viime marraskuussa me juhlittiin Missionuorten 50-vuotis juhlia ja siellä meillä oli vieraita nimenomaan Osakasta. He tulivat vielä kanssamme henkilökunta päiville ja siellä sitten eräänä päivänä saimme muistaa heidän työtään ja Japania rukouksin. Silloin koettiin Alicen kanssa et meiän tulis viedä tiimi Rovaniemeltä Japaniin. Tai no, Alice ei kokenut että hänen tulis viedä se tiimi, mut no, jokatapauksessa. :D

Me sitten sitä jäätiin miettimään, mutta kun Alice lähti silloisen DTS:n kanssa aktioon Thaimaahan, niin mä sitten kerkesin unohtaa Japanin. Ihan siitä syystä et aattelin et jos meen Japanii niin joudun luopumaan mulle rakkaasta Afrikasta liian pitkäksi aikaa.. Ja ehkä vähän pelkäsin et joudun luopumaan siitä kokonaan. Sitten joskus maaliskuun alussa olin erään ystäväni kanssa kaupungilla kiertelemässä etnisiä liikkeitä ja kävimme myös yhdessä Japanilaisessa paikassa. Silloin mussa syttyi uudelleen palo lähteä Japaniin ja ikäänku Jumala olis auttanu mua tajuumaan että mä en menetä Afrikkaa. Ja et vaikka kuinka inhoon sitä ku työkaverit ja muut sanoo et no nythän se on hyvä matkustaa ku sulla ei oo sitoumuksia jne, niin seki on tavallaan totta. Mä uskon siihen et muutan perheeni kanssa aikanaan Afrikkaan ja sieltä matkustetaan, mutta nyt tajusin että ei me varmaan samalla lailla matkustettais kun mitä mulla on nyt mahollisuuksia ku olen yksin ja ei oo lapsia eikä sitä miestä ketä täytyis sen kummemmin ajatella. Tajusin et Jumala haluu viedä mua uusiin paikkoihin, Hän haluaa mun saavan uskomattomia ikimuistoisia kokemuksia ja myös oppivan jotain mitä en ehkä Malawissa/ Afrikassa ollessani koskaan oppisikaan. Kaikille asioille on oma tarkoitus ja merkitys.

No siinä sitten etnisten liikkeiden jälkeen laitoin viestin Alicelle että mitäs muuten mietit Japanin suhteen vielä..? Hän sanoin että kokee et joo, tiimin pitäis mennä, mutta olis myös mainio et siellä kävis etukätee tutustumassa, luomassa suhteita jne.. Mikä ihanne ajatus ennen jokaista aktiotiimiä, tutustua ja saada tuntuma paikkaan minne porukka menee. No, mä ajattelin että se ei onnistuis mun kohalta ja olin vähän harmissaniki.. Mutta sitten tajusin että mulla onkin LOMA ja pääsen Japaniin.

Nyt ollaan siis täällä Moskovan kentällä- jäässä kylläkin- ja odotetaan että lento lähtis Tokioon. NIIN SIISTII! Jumala järkkäs kaiken ja mahdollisti meiän matkan! Onko parempaa? Ootan niin innolla et mitä kaikkee nähää ja toki koitetaa ottaa myös lomanki kannalta.. Osallistua tee- seremoniaan, mennä isolle kala- marketille, nähdä koko Tokio Roppongi hillsin 52:sta kerroksesta, nähdä Buddha- temppeli, kävellä suuren akvaarion sisällä ja nähdä Osaka linna. Kaikkea siis luvassa.. :D Kunhan nyt vaan aurinko nousis, tulis lämmin ja aika kuluis ja oltais pian Tokiossa!! :)

Älkää mistään murehtiko

Viime viikonloppuna meillä on mainio U-Turn Keravalla ja siellä hyvää opetusta. Kaikki eivät opetusta tuntunu sulattavan, mutta itse ajattelin et siinä oli paljon hyviä pointteja ja paljon mitä vois itsekin alkaa ajatella. Puhujana oli Stefan Ruotsista. Puheessa oli paljon huvittavaa, mutta myös paljon sellasta joka toivottavasti pisti ihmisiä ajattelemaan omien ongelmiensa ulkopuolelle. Joskus meidän pikku ongelmat saattaa saada meidät ihan sekasi pitkäks aikaa, valvottuja öitä, keskittyminen koulussa tai työpaikalla häiriintyy, vaan koska meidän oma pikku ongelmanne muodostuu meille niiiiiin isoksi.. Ja sitten me katsotaan telkkua ja nähään kuinka vaikka Libyassa on paha tilanne, mutta hei, eihän se kosketa meitä, joten voidaa vähän kauhistella, vaihtaa kanavaa ja vaan jatkaa ku mitää ei olis tapahtunu.

Viime reissulla Malawissa mä erään kerran kävelin hiekkatietä pitkin klinikalle laittamaan kännykkääni ja läppäriäni lataukseen.. Kun mä vihdoin olin siinä toimistossa, niin mun hieno iPhone tipahti läppärin päältä vasten sementtilattiaa. Mä kyl heti tiesin mitä oli tapahtunu ennenku nostin puhelimeni edes ylös.. Lasi oli täysin palasina. Että se tuntu pahalta, mutta samassa mä vaan tiesin että mä en voi nyt alkaa murehtii tätä, sillä siinä kylässä ihmisillä ei edes ole pöytiä ja tuoleja kodeissaan.. Ei mattoja, ei pesukoneita, ei helloja, eikä todellakaan iPhoneja. Mä vaan tajusin et olis todella väärin surra jotain niin maallista asiaa kun ihmisiltä puuttuu ruoka lautaseltaan päivällisen aikaan.

Mä en nyt halua oikeesti syyllistää ihmisiä jotka murehtii asioista, en tietenkään, itsekin tulee murehdittua useasti asioita, vaikka mitä tekis tulevaisuudessa, mistä saan rahaa et vois ostaa liput Japanin matkaa varten ja eteenki ulkonäkö paineet on sellasia mitkä saa voimaan pahoin ja joista masentuu. Mutta kun pitäis oikeesti oppia iloitsemaan siitä kuka on, uskomaan siihen että on Jumalalle rakas ja tärkeä ja että Hän pitää kyllä huolen kaikesta mihin on pyytänyt meidät.. Hänellä on kaikki langat käsissään. Kaikki on Hänen käsissään. Meille on kirjotettu Raamatussa että älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattaakoo pyyntönne rukouksella ja anomuksella kiitoksen kanssa Jumalan tiettäväksi.. Ja tuskinpa noita sanoja sanottiin turhaan. Jumala silloin jo tiesi millaisia murehtijoita me ollaan- ja mitä me murehtimaan- Hän tietää mitä tehdä.. Joten pyynnöt ja anomukset kiitoksella Isälle.

Viikonloppuna kuultii myös eräs tarina- tuttu tarina- joka avautu ihan uudella tapaa mulle. Puhuttiin Abrahamista ja siitä kuinka hänen ollessa 75- vuotias Jumala antoi hänelle lupauksen että he tulee saamaan lapsen. 75- vuotias pikkuvauvan isä, tuntuu mahdottomalta.. Mutta se mitä Jumala sanoo on tosi. Abraham huolehti ja murehti omassa teltassaan että eihän hän voi lasta saada ja ei siitä mitään tule, mahdotonta.. Jumala pyysi Abrahamin ulos- pois teltasta- katsomaan taivaalle ja alkamaan laskea tähtiä- niin paljon tulisi hänellä olemaan perillisiä. Okei, se kuvaa sitä perillisten määrää, mutta nyt se vaan avautu jotenki uudellee mulle.. Pois teltasta- ulos laskemaan tähtiä.. Joskus omassa maailmassamme kaikki näyttää ahtaalta ja pieneltä ja vaikealta, mutta kun lähdetään ulos ja vertauskuvallisesti aletaan laskea tähtiä, niin me tajutaan kuinka SUURI Jumala meillä on. Jumala on luonut kaiken, maan, taivaan, meren, avaruudet, ihmiset.. Kaikki on Hänen kädessään- Jesajassa kirjotetaan että me olemme piirretyt Hänen käsiensä ihoon. Kun me tullaan pois siitä boksista- ja otetaan Jumala pois siitä boksista mihin Hänet ollaan laitettu- niin me tajutaan että oikeesti kaikki ne meidän ongelmat on yhtä pieniä kun mitä muurahaiset meille.. Miks murehtia- onhan Jumala- suuri Jumala- puolellamme.

Tinni sydän Japani

Oij että, Jumala on niin hyvä. Viime Marraskuussa me juhlittiin Suomessa YWAMin 50-vuotis juhlaa ja saatiin vieraiks pastori- pariskunta ja heidän tyttärensä Japanista. Siitä jatkettiin sitten matkaa staffi-päiville ja meillä oli sellaset hetket jolloin rukoiltii jokaisen basen puolesta. Ku oli Rovaniemen basen vuoro, niin kesken rukouksen nää meiän Japanilaiset ystävät halus et me siunata Japania. Ja niin me tehtiin. Rukouksen jälkeen menin Alicen luo ja sanoin et hei tiiäkkö, mä koin et meiän tulis viedä tiimi Japanii, mahdollisesti jo ens DTS:stä. Ja Alice vahvisti sen sanomalla et koki ite saman. Siinä sitte päätettii asiaa alkaa rukoilee ja miettii. Muutama viikko takaperin mä olin ystäväni Marian kanssa sitte kaupungilla kiertelee etno-liikkeitä. Mä oon niissä paljon kierrelly ihanien mausteiden ja eksoottisten ruokien perässä, mutta yks liike oli aina jääny huomaamatta, johtuen siitä et se ei ollu samalla kadulla. Maria kumminki ties sen ja me päädyttiin sinne.. Ihan erilainen ku ne muut liikkeet! Siellä oli myynnissä lähinnä Japanista tuotua tavaraa, tai siis ruokaa. Ja yhtäkkiä kaikki ne marraskuiset ajatukset Japaniin lähdöstä tuli vahvana mieleen ja tuli sellanen palo et sinne pitää mennä. Mä oon aiemmin hieman ollu huolissani et no entäs sitte mun Afrikka- unelmani, miten sille käy? Mutta siinä sit aloin rukoilee ja koin niiden päivien aikana et oon koittanu ite puskea sitä Afrikkaa tapahtumaan jo nyt, vaikka Jumalan kalenterissa mulle on merkattu menoa ennen Afrikkaa. Kyllä se Afrikka odottaa. Yhtäkkiä mä vaan sain sellasen aidon intohimon Japania kohtaan. Soitin Alicelle et no, ootko miettiny vielä sinne menoa ja se vastas myöntävästi. Parisen päivää siitä ehkä, niin se iso maanjäristys tapahtu ja tsunamit ja muut. Sitten koittiki mun synttärit, tulin kipeeks tietenki synttäreilläni, kuinka muutenkaan? Mutta se päivä oli ehottomasti paras pitkiin aikoihin. Soitin heti aamusta Alicelle ja kolmen tunnin puhelun saldona oli se, että mä lupauduin DTS:n staffiin Rovaniemelle ens kouluu, aktionjohtajaks Japanii ja tutkimusmatkalle Japaniin kesäkuussa. :D Haha. Ja kyllä alko elämä maistua hyvältä.

Onhan se tosi pelottavaa et Japanissa on Fukushiman ydinvoimalassa ongelmia ja säteilyä jne, mutta hyvä työkaveri joka sattuu olee Kemian ja Fyssan maikka on paljonki rauhottanu mun mieltä tässä asiassa ja mitä nyt STUKin sivuja ja ulkoministeriön sivuja lukee, niin joo, ei pidä olla liian huolissaan. Ja oikeesti, se oli aika tosi selkee se et pitäis viiä tiimi Japanii.. Joten tarkotus tällä matkalla varmasti on, sitä odotellessa.. :D

Mä niin pyydän et Jumala siunaa Japanin maanjäristyksen, tsunamin ja säteilyn uhreja ja ihmisiä jotka menetti läheisiään ja ystäviä. Ja mä pyydän että Japanin kansa vois eheytyä. Mä kiitän Isää Hänen rakkaudestaan Japania kohtaan! Mä pyydän että tää olis myös mahdollisuus tavoittaa Japanilaiset Jumalan rakkaudella!!

Oon joskus ollu pelottavissa hetkissä ja tilanteissa, mut aina Jumala on ollu munkaa niissä.. Joten vaikka maa järisis, veret vyöryis mereen tai mitä tahansa tapahtuis, niin Jumala on mun suojani. Joten matkaan kohti ilman pelkoja!! :)

My hope

My hope is built
On nothing less
Than Jesus' blood and righteousness
I dare not trust
The sweetest frame
But wholly lean
On Jesus' name

When the mountains are falling
When the waters are rising
I shall be safe in You
Though the nations are quaking
Every kingdom be shaken
Still I will rest in You

When darkness seems
To hide Your face
I rest on Your
Unchanging grace
In every high
And stormy gale
My anchor holds
Within the veil

- Chris Tomlin

13 ihmistyyppiä vs. 6miljardia ihmistyyppiä- Tinnin pohdintoja

Jokseenki huvittava päivä takana. Kuulin että monien horoskooppimerkit oli vaihtuneet toiseen, syystä että oltiin löydetty uusi tähtikuvio. Muhun sillä ei ollu tietenkään mitään vaikutusta, kun en moisiin horoskooppeihin usko, mutta huomasin kyllä kuinka se sekoitti monien päivän. Lähinnä siinä naureskelin ittekseni että noniin, nyt ne jotka on ennen luullu olevansa esimerkiks skorppiooneja ja on lukenu sen luonteenpiirteet ja muut vastaavat ja niihin yhtyneet, onki nyt vaakoja, eli nythän myös ne kuvauksetkin on vääriä. Pakko siis sanoa että en ymmärrä niitä jotka noihin uskovat.. Lähinnähän se taitaa olla niin että ei ihmiset usko niitä päivittäis horoskooppeja, mutta nuo luonne- jutut kyllä. Tokihan mä olen sen kuullut mihin merkkiin itse kuuluisin, mutta ei mua kyllä oo koskaan kiinnostanut lukea mitä siitä sanotaan. Jokainen ihminen on luotu olemaan yksilö ja meillä on jokaisella oma persoonamme. Jos jokainen kuuluu jonkun yhden alle näistä kolmestatoista merkistä, niin sehän tarkoittaisi että ihmisiä olisi vaan kolmeatoista erilaista. Mutta meitä on joka lähtöön. Me ollaan kiinnostuneita eri asioista, me synnytään erilaisiin olosuhteisiin, kohdataan erilaisia ihmisiä. Miksi luokittautua tälläisiin ryhmiin siis? Mä ainakin haluan poiketa muista. Ja en mä elä jossain toisessa, ei ole toista Tinniä. Voi olla samanlaisuuksia, mutta ei samaa. Eiköhän sekin jo todista että tähtikuviot on merkityksettömiä kun mä ja eräs ystäväni ollaan synnytty sillai että meidän välissä on pari kuukautta ja luultavasti siis myös pari merkkiäkin, ja me ollaan todella paljon samanlaisia.. Eikös sen juuri pitäisi olla niin että me ollaan kovinkin erilaisia? Ja taas yksi ystävä jonka tulisi kuulua samaan merkkiin mun kanssa ei sitten missään muotoa ole kuin mä. Hölynpölyä sanon siis minä.

Kaikki tää toki mietitytti mua, just miks ihmiset uskoo noihin juttuihin ja sit kuinka upeeta on se et meillä on Jumala joka ei koskaan muutu. Hän oli, on ja tuleva on. Hän on sama eilen, tänään ja huomenna. Hän on luonut meidät kaikki ja mä haluan antaa Hänelle kunnian siitä kuka olen, millainen olen. Hän ansaitsee siitä sen ylistyksen. Moni voi toki olla tästä sitä mieltä mitä mä olen mieltä horoskoopeista, mutta hei, kyllä se mieli vielä vaihtuu kun totuus aukenee henkilökohtaisella tasolla.

Kyllä mä vähän nauroin niille mun kavereille jotka tästä horoskooppi-jutusta paasas ja myöhemmin pyysin anteeksi että nauroin, sillä enhän itsekkään halua mun uskolleni naurettavan tai sitä pilkattavan. Mutta oman mielipiteeni mä saan sanoa. Uskoani en aio tyrkyttää, mutta haluan elää siten että mun uskoni näkyy ja jos kysytään niin mä vastaan. Väittely on turhaa ja siihen en ryhdy, se ei rakenna ketään.

Mutta kaikille vielä.. Ootte arvokkaita yksilöitä, jotka Jumala on muokannut. Meiän päivät on Hänen käsissään ja Hän tietää mitä niissä tapahtuu.

25

Olen tänä iltana onnellinen, koska tiedän sen, mä kuljen uuteen suuntaan kanssa Hyvän Paimenen. Annoin elämäni Hälle, suuriin käsiin luottaen.. Elämä Jumalan kanssa on kyllä parasta mitä mä tiedän. Mistään ei voi saada sitä samaa mitä Jumalan kanssa voi saada ja kokea. Hän pitää huolen ja kuljettaa, ohjaa, rakastaa, turvaa selustan. Ei tarvi jäädä yksin. Tänää oon viettäny syntymäpäivääni (joskin kipeenä porukoiden hoivassa), ikää on nyt niinikää neljännes vuosisata, eli 25. Mietin aiemmin mikä on tän elämän tärkein juttu ja voittaja- jutulle ei pysty mikää tai kukaa kilpailemaan. Se päivä oli n. 17-19 vuotta sitten, tarkkaa päivää en muista, mutta oli lasten talvileiri ja siellä sain eräänä iltana mennä iskän ja Hessun luo ja sanoa et mäki haluun tulla uskoon! Vaikka olin sillon nuori, niin ei oo kertaakaan kadottanu se päätös minkä sillon tein- seuraan Jeesusta mielelläni. Nyt aikaa on kulunu ja upeita kokemuksia on koettu.. On koluttu Jenkit, käyty Afrikassa kolmesti ja nähty Lapin jylhät maisemat, Norjan vuoristot, keski-Euroopassa kierretty autolla ja iki ihanassa Suomessa on tullu vietettyä upeita kesiä juhannuksineen, talvia kirpeine pakkasineen.. Oon saanu haistaa kevään ihanan raikkaan tuoksun kun lumi sulaa, luonto herää henkiin. Oon saanu tehdä syksyisin kasan keltaisista ja punaisista lehdistä, sitten hypätä sekaan ja vaan nauttia siitä kaikesta. Oon saanu viettää upeita hetkiä ystävien ja sisarusten kanssa, jakaa unelmia.. Viettää montamonta tunnelmallista kynttilä-illallista kavereiden kanssa, katsella kuutamoa.. Oon saanu tehä opetuslapseuskoulun, päässyt lähemmäs Jumalaa, oppinut omasta arvokkuudestani. Ja kuinka rikas ystäväpiiri mulla on, ystäviä jokaisessa maanosassa. On ammatti ja on työ. Saan olla kiitollinen niin paljosta. Jumala, haluun jatkaa seuraavatkin 25- vuotta ja enemmänkin sun kanssa. Meillä on paljon yhteisiä ihania hetkiä tulossa, niitä odotellessa. :)
Muutamia kuvia herkuista jotka valmistin synttäreilleni (niitä vietettiin jo eilen, onneksi, sillä tänään olisin ollu liian kipee moiseen). :)

Kehen mä luotan? Kuka rakastaa?

Tänää oli vähän sellanen vaikeempi päivä.. Niitä aina tulee ja menee, varmaan meillä kaikilla. Tuntu vaan et kaikki kaatuu päälle ja ratkasua ei näy missään. Siinä sit kävin töiden jälkee kaupassa ja kotimatkalla vaan itkin ja puhuin asioita Jumalalle ääneen.. Sanoin että mä tiedän et kaikki on sun käsissä, mut välillä on vaikee uskoa jopa siihen minkä tietää todeksi.. Siinä puhuessani ääneen tajusin jotain minkä oon varmaa tajunnu aiemminki, mut nyt tavallaa syvemmin. Jos mä johonkin luotan, niin se on Jumala. Kukaan toinen ei oo ansainnu sitä samaa täyttä luottamusta, minkä Jumala ansaitsee. Luotan mä ihmisiin, mutta en sillai et uskoisin et asiat muuttu heidän kauttaan. Jumala ansaitsee sen luottamuksen että mä uskon et asiat tulee muuttumaan Hänen ollessaan ohjaksissa. Kukaan muu ei voi astua niihin saappaisiin. Jumala ei oo koskaan pettäny mua. Hän on aina johtanu mua, pitäny kiinni lupauksistaan, katsonu et mulla on tarpeeks kaikkea mitä tarvin. Kun Hän on pyytäny mut vaikka Afrikkaan, Hän on auttanu mua tarvittavissa varoissa, lennoissa, yöpaikkojen saamisessa, kontaktien saamisessa.. Mulla on aina ollu ruokaa, vaatteita.. Hän on pitäny lupauksensa. Ei ole jättäny mua yksin ja kattonu pilven reunalta selviänkö. Kuka muu pystyy tähän? On muistettava että vihollinenkin voi pukeutua, niiku susi pukeutua lampaan vaatteisiin.. Asiat saattaa rullata hyvinki, mutta jossain vaiheessa vihollinen pettää, sillä se on vihollisen luonne. Se ei mahda luonteelleen mitään. Vihollinen on tappaakseen, tuhotakseen, varastaakseen.. Täysi Jumalan vastakohta. Joka tapauksessa jatketaapas Jumalasta, vihollinen ei enempää tässä tekstissä ansaitse rivejä. Jumala, rakkaus, armo, vapaus. Jumala on aina pitäny musta huolen, vaikka joskus haluiski asioiden tapahtuvan nopeemmassa tahdissa.. Mutta Jumala hoitaa kaiken oikealla ajallaan ja sallii meille myös nää vaikeudet syystä. Mäkin tuun joskus tajuamaan kaiken tän, miks on ollu vaikeeta. Kaikelle on selitys. Eli siis niin, päätän et luotan Häneen, sillä ei oo ketään joka yltäis edes puoleen väliin luottamus-asioissa ja muissa.

Ja Jumalan rakkaus. Ei oo ketää kuka vois rakastaa mua niiku Hän rakastaa. Mä oon tehny virheitä ja virheillä mahdollisesti satuttanu Jumalaa.. Mutta silti Hän ei ole ärtynyt, pettynyt, suuttunut, vaan auttaa rakastavalla kädellään eteenpäin. Mietitää tilannetta missä mä oon sopinu sunkaa tapaamisen ja sit en koskaa ilmesty sinne, unohdan ilmottaa vielä. Ehkä mulla on hyvä syy siihen, mutta eikö vaan että tilanne harmittaa jos mä en edes ilmota..? Me petytään ihmisiin. Jumalaa nää tilanteet varmasti harmittaa, mutta Hän ei tee sitä mitä me ehkä tehdään, soitetaan jollekin toiselle kaverille mahdollisesti ja ärtyneenä selitetään kuinka se toinen kehtaski tehä niin ja että ärsyttää ku joku tulee myöhässä ku ite on ajoissa ja päläpälä.. Jumala ei kumminkaan tee näin. Hän on rauhallinen. Se aika milloin me mennään Hänen eteensä, ai että Hän nauttii siitä täysin siemauksin. Ja Hän haluis et me otettais Hänet joka juttuun, vaan otetaanko?? Pointti on kumminki se, että Hän haluaa olla mukana meidän elämässä, ei suutu, vihastu, pety. Hän ehkä vihaa tekoja mitä me tehdään, mutta Hän ei vihaa meitä. Hän on aina avosylin vastaanottamassa. On hetkiä ku sä suutut jollekin ja hetkeen et halua nähdä sitä toista. Saattaa olla et sä unohdat olla Jumalan kanssa vaikkaa viikkoon, sitten vielä äkäilet sille jostain ja arvaa mitä? Siitä huolimatta Hän on heti valmis kun sä vaan haluat olla Hänen kanssaan. Hän on valmis anteeksiantamaan, unohtamaan pahan ja jatkamaan yhdessä kulkemista. Vau, löytääkö tällästä rakkautta muualta? Oikeessa oot, ei löydy. Hänen rakkautensa ei riipu mistään mitä me tehdään. Se on ja pysyy. Se on vahva kallio mihin luottaa, turvautua. Jumala ajattelee meitä vaan hyvällä. Hän rakastaa meitä, Hän loi meidät jotta vois jakaa rakkauttaan. Kukaan ei koskaan voi rakastaa mua (tai sua) niin paljon kun Hän rakastaa.
Näitä juttuja on hyvä aina välillä tajuta.. Ja voin taata, ei oo enää niin paha olo ku aiemmin tänää. Oikeestaa on tosi hyvä olo. Kiitos Jumala.

Mzuzu

Mä olin ollu Mzuzussa vuosia sitten muutaman päivän ajan ja sillon oltii oltu kaukana keskustasta, joten mullakaan ei ollu tietoa mikä meitä on vastassa. Bussiasemalla me tavattiin Royson, joka kuuluu paikallisiin Missionuoriin. Hän johdatti meidät Missionuorten keskustaan ja kaikille iloisena yllätyksenä jokaisella oli siellä oma sänky!! Joskin kerrossängyt, joissa pystyi aina tuntemaan kun toinen liikahtaa. Muuten se ei varmaa olisi ollukkaan paha, mutta kun nukut ja heräät pimeässä siihen että sänky heittelehtii miten sattuu, niin kyllä sitä säikähtää.. Maanjäristyksen jälkeen varsinkin. Mut ei hätiä. :D

Yks päivä me oltiin Mzuzun keskustassa tutustumassa paikkoihin. Taisin olla Marin tai Johannan kanssa yhdessä kaupassa ku jo joku myyjistä yritti iskeä meitä tyttöjä. Ulos astuttua huomasin Samin puhuvan sellasen pojan kanssa joka myy kaikkia rannekoruja jne.. Käynnissä oli keskustelut rannekorun ostamisesta. Hintana 200kwachaa, jonka tiesin olevan aivan liian paljon. Ja ”Afrikan” kävijänä menin siihen sitten heti väliin ja sanoin että poika saisi korusta 70kwachaa eikä yhtään enempää. Ei tainnu tulla kauppoja.. Myöhemmin kuulin että Sami olisi ostanut sen korun mulle joululahjaksi. Siinä meni siis se lahja sivu suun. :D Tapasimme kumminkin kyseisen pojan seuraavana päivänä kun olimme kiertelemässä kaupunkia tehden rukouskävelyä. Emme tosin aluksi tajunneet pojan olevan eilispäivän tyyppi. Mutta juttu kyllä selvisi pian. Mulle tuo poika ei puhunu mitään ja sitten puhu kokoaika mun päälle.. Siitäs sait likka. Jossain vaiheessa hieman myöhemmin selvisi että pojan kutsumanimi oli Manyana. Yleensä nämä pojat eivät kerro oikeaa nimeään asiakkaille, vaan pelkän bisnesnimen, joista onkin tehty länsimaalaisten korviin joko kiinnostavat tai tutut nimet.. Manyana on käsittääkseni espanjaa ja tarkoittaa huomista. Yhden pojan nimi oli King, ymmärrän hyvin ettei käyttänyt omaa nimeään, koska oikea nimi suomeksi olisi tarkoittanut ongelmia. Tosin kyllä Malawissa kingeiksi kastettujakin tapasi. Manyanasta tuli meille hyvä kaveri ja jossain vaiheessa se kääntyikin niin että poju taisi hieman ihastua minuun. Silloin selvisi oikea nimi, Given (koko nimi God Given Gift) ja ikä. Toiseksi hyväksi kaveriksi me saatiin Nixon. Pojat kulki meiän mukana vähän niiku kaikkialle.. Nkhata Bayihin (mistä he olivat kotoisin) Malawi- järvelle, sairaalaan tulkeiksi, Mzuzun oppaiksi.. Ja päästiin myös oppimaan Givenin kotiin miten tehdään paikallisia koruja. Given hieman loukkaantui kun omat tunteeni ei lämmeneet häntä kohtaan, mutta kuulen edelleen hänestä silloin tällöin. Nixon kirjoittelee hieman useammin ja pojat kuulema odottavat paluutani. Haluaisivat koko porukan takaisin Mzuzuun.

Mzuzussa me tehtiin erilaisia asioita, osasta voisinkin kirjoittaa ihan oman tekstin, sillä ne todella koskettivat sydäntäni. Missionuorten keskuksessa me autettiin mm. tekemällä roskille maahan iso roskakuoppa ja tasoittamalla maa, sillä se oli epätasainen. Muista jutuista lisää myöhemmin..

Bussimatkoja ja maanjäristys

Aurinko paistaa, kukat kukkii, ihmiset on ystävällisiä.. Mitä tää on? Ainii, mä en ole enää Suomessa. Tämä on Malawi. Kun mä jätin Suomen, oli just alkanut sataa lunta ja oli todella kylmä. 24 tuntia matkustusta ja mä pystyin tuntemaan auringon koskettavan mun kasvoja hellästi. Kuinka lämmin olikaan, ei, lämmin ei oo oikee sana.. Oli kuuma. Liian kuuma? Ei, sadekausi oli juuri alkanu. Malawi, mun luvattu maa.

Tällä kertaa mä en matkustanu yksin. Mun mukana oli kolme ihmistä. Mä olin tiiminjohtajana ja meidän oli tarkotus auttaa vapaaehtoisina eri ihmisiä ja järjestöjä. Matka kestäis päälle kaks kuukautta. Se oli eka kerta heille, mutta mulla jo kolmas. Mutta Afrikassa, vaikka sä olisit käyny siellä usein, niin sä silti aina löytäisit sieltä jotain uutta.. Kulttuurista, ihmisistä, luonnosta.. Joten ei koskaan kannatta erehtyä luulemaan tietävänsä kaikkea.. Mutta on se pikkunen apu. :) Meillä oli paljon kontakteja ja suunnitelmat miten ja missä ja milloin, mutta suunnitelmat muuttu ihan täysin meidän neljäntenä yönä Malawissa.

Lilongwe, lentokenttä. Me otettiin taksi sinne missä tultais yöpymään eka yö. Ekana päivänä me mentiin paikalliselle markkina-alueelle ja saatiin heti kosintoja. En uskonu et se olis tapahtunu niin nopeesti, mut hei, Afrikkalaiset, ne on nopeita menemään vihille. Sinä ekana päivänä ja yönä meillä kerkes olla sähkökatko kahdesti ja vesikatkokin tuli pariin otteeseen. Sillä lailla.

Joka tapauksessa me selviydyttiin. Oli aika jatkaa. Meidän suunnitelma oli matkustaa Karongaan toisena päivänä. Me mentii ajoissa bussipysäkille, mutta kuten tiedätte, Afrikkalaisilla on aivan oma käsityksensä ajasta. Me odotettiin, odotettiin.. Me odotettiin kaks tuntia et päästiin bussiin ja kaks tuntia että se lähtis. Ja tietty eka bussihan ei koskaan tullu, joten se mihin mentii oli joku muu myöhässä ollu bussi matkalla sinne minne me. Ja bussit ei tietty koskaa lähe ennenku ne on täysiä, joten siksi se parin tunnin odotus et se lähtis. Kestää noin 10 tuntia Lilongwesta Karongaan, siis jos bussit on ajoissa ja kulkee niiku pitääki.. Mutta, meidän matkamme kesti varmaan kokonaisen vuorokauden.

Lopulta me oltii tien päällä. Ja mitä tapahtuu? Bussi menee rikki ja me ollaan keskellä ei mitää. Ja oli pilkkopimeä. Me siis odotettiin pimeässä, laulettiin, rukoiltiin.. Puhuttii muiden kyydissä olevien kanssa ja opeteltiin Chichewaa. Ja kerroinko hei siis jo että eihän bussi koko matkaa Lilosta Karongaan mene, vaan vaihto tapahtuu Mzuzussa.. Ja koska meidän bussi myöhästy myöhästymisestään, niin me missattiin Mzuzu- Karonga bussikin. Oli jo yö ku me saavuttiin Mzuzuun. Kuski sano et me saatais nukkua bussissa aamuun saakka, mikä helpotus, sillä meillä ei ollu mitää paikkaa minne mennä siellä.

Taksikuskit valtas bussin ja ehdotti meille (monet kännisinä) kyytiä. Mä kerroin ettei olla kiinnostuneita. Kaikista eniten humalassa oleva sano meille: "mä oon paras taksikuski Mzuzussa, mä vien teidät minne tarvii".. Siihen mä että en tulis sun kyytii mistää hinnasta, sitä paitsi ei haluta nyt muutenkaa lähteä minnekkää. Se tyyppi suuttu ja huus että se ampuu mut. Wow. Ja tähän välii sellanen että yleensä Malawilaiset on ystävällisiä ja ihania, tää oli poikkeus. Viimein tuli aamuhämärä ja me päästiin vaihtamaan bussia huonosti nukutun yön jälkeen. Taksikuskit oli heitelly pikkukiviä ja koputtanu bussin kylkee ja huutanu koko yön.. Kukaa ei nukkunu hyvin.
Karonga. Lopultakin Karonga. Meidän suunnitelma viipyä Malawissa oli kolme viikkoa. Me oltiin kyllä kuultu et jotain oli tapahtunu jossai päi, mutta ei osattu aavistaa et se oli Karonga ja et se vaikuttais meihin.

Toinen yö Karongassa, neljäs Malawissa. Ennen nukkumaanmenoa me oltiin ulkona ja kuunneltiin kaukaisuudessa olevaa mahtavaa ukkosta. Upeita salamoita taivas täynnä. Ja sitten nukkumaan.. Kaikki nukku levollisesti, kunnes.. Yhtäkkiä maa allamme alko täristä voimakkaasti!! Me juostiin ulos kuka mitäkin päällä.. Muutamien sekuntien päästä se oli ohi, tosin ainaki mä tärisin vielä. Se oli todella pelottava kokemus. Liikkuminen siinä tärinässä oli vaikeeta, sillä maa poukkoili miten sattuu, jalat tuntu löysältä makaronilta.. Sydän pamppaili. Mut me oltii ok. Me selvittii. Se ei ollu mitään verrattuna pari viikkoa sen jälkee tapahtuneeseen Haitin järistykseen jossa kuoli todella suuri määrä ihmisiä. Mutta se aiheutti vahinkoa silti.. Ihmisten taloja sortu, ihmisiä loukkaantu.. Koska Malawi on niin köyhä, tuho oli paha. Bisnesmiehet jätti Karongan.. Paikalliset jätettiin omilleen. Ne ketkä pysty evakuoitui.. Meidätki evakuoitiin, vaikka mä halusinki jäädä auttamaan. Mutta se oli määräys ja sitä oli pakko totella. Uhkana oli että Malawi- järven (joka on Karongan vieressä) alla tulis maanjäristys joka aiheuttais tsunamin ja koko Karonga huuhtoutuis osaksi järveä. Mun tekee vieläkin pahaa aatella niitä ihmisiä jotka jäi bussipysäkille katsomaan kun me poistuttiin Karongasta.. Se oli meille niin helppoa. Viiden euron bussilippu jota sitäkään ei jouduttu maksamaan itse.. VIISI EUROA ja sitä paikallisilla ei ollut. Ja vaikka olisi ollu, ei olis ollu paikkaa minne mennä.

Bussimatka ei ollu sekään turvallinen. Tie Karongaan on vuoristotie, kapea, mutkainen.. Ja meitä vastaan tullu rekka omasi raskas jalkaisen kuskin, jonka takia me melkein syöksyttiin rotkoon. Se oli pelottavaa. Mutta me selvitiin siitäkin. :)

Bussi veit meiät takas taksikuskien luo, joskin nyt kukaa ei tullu kysymään haluttiinko kyytiä. Meiät tunnettiin jo. Mzuzu. YWAM- base. Kolme viikkoa. Ei mitään suunnitelmia. Kaikki Jumalan käsissä. Siitä lisää myöhemmin..