tyttö siiventyngillään

Eilen illalla kun pyöreskelin sängyssäni saamatta unta, mietin kaikenlaisia juttuja elämästäni. No lähinnä nuo aatokset kohdistuu nykyään elämäni missioon. Niinku eilenillallakin.. Mietin sitä mitä kaikkea tulisinkaan tekemään Malawissa jos sinne joskus muuttaisinkin ihan lopullisesti. Mietin kaikkia niitä orpoja ja mitä tarpeita heillä on. Jos tuleva matkani tulee onnistumaan, niin tulen olemaan sillä kolme kuukautta, pisimmän ajan siis mitä olen ollut poissa yhtäjaksoisesti Suomesta ja poissa perheeni ja ystävieni luota. Aiemmin mulla on myös ollut aina joitain suomalaisia (ja jenkkejä) mukana matkoilla, mutta nyt ei olis. Okei, sitä ennen on matka New Yorkiin ja siellä en edes tunne suomalaisia, joten se on pientä alkuharjottelua matkalleni. Mutta siitä pääsenkiin taas siihen asiaan että tajusin että tulisin tän vuoden aikana olemaan ainakin neljä kuukautta poissa! Eli siis vuosi vuodelta tää mun poissaoloni on vaan lisääntyny. Se oli aika mielenkiintosta tajuta ja mulle vaan tuli hymy huulille! Mitenhän ensi vuonna on?? Joku meidän opettajista joskus sanoi että jos sulla ei ole erityistä kutsua Suomeen, niin sitten sut on kutsuttu ulkomaille. Mä olin ennen niin varma että tuun jäämää Suomeen.. Mutta en sano että se olisi ollut mun haluni, mä vaan luulin niin. Mä ihailin lähetyssaarnaajia Afrikassa (koska en kuullu et muualla olis lähetyssaarnaajia) ja rukoilin että Jumala lähettäis mutkin lähetystyöhön. Ja noi hennot, pienet rukoukset/ unelmat Jumala kuuli. Kun mä olen Suomessa, niin mun rukouksissani on aina kysymys: Minne seuraavaksi? Ja kun sen tiedän niin sitten ajatuksissani on aina päivittäin se maa ja mitä siellä voi tehdä ja kehen ottaa yhteyttä.. En siis koe erityistä kutsua Suomeen. Kerran tätini viittasi mun matkusteluja ja elämäntehtävääni hyvin "hengellisellä tavalla" ja niihin sanoihin päätän tän merkinnän: "Taitaa olla sillä Tinnillä pienet siiventyngät selässään".

NYC- here I come again!

Tosiaan kuten jo aiemmassa tekstissäni sanoin, oon sitten lähdössä helmikuun 12 päivä New York Cityyn kuukaudeks, eli takastulo on maaliskuun 15. Sinne oon menossa paikallisen YWAMin kuvioihin. Ne on siellä alottamassa uutta prokkista teinien parissa ja minä saan olla mukana sitä! :) Lisäksi mulle on uskottu ihan erikoinen oma tehtäväni, opettaa amerikkalaisia tyttöjä kuinka siivotaan asianmukaisesti ja kunnolla! :) Se onki hauskaa! Ostin toissapäivänä liput sinne ja pian saan alkaa matkani tuohon yli 8 miljoonaa asukasta sisältävään valtavaan kaupunkiin joka ei koskaan nuku! Mielenkiintosta tässä on se, että tämä on mun eka kerta kun oon itse hommannu liput itselleni (ja muuten halpaan hintaan!!) j sitten eka matka jollon joudun matkustamaan yksin lentokentältä toiselle.. Selviytymään lentokoneen vaihdossa ja nousemaan ja laskeutumaan koneella ilman että on kaveria jota voi puristaa kiinni kädestä jos sille päässe sattuu. :D Hyvinkin mielelläni teen sen, en pelon vuoksi, vaan siks et laskeutuminen ja eteenki nouseminen lentsikalla on todella ainutlaatunen kokemus joka on ilo jakaa tällä tavalla jonku muun kanssa! Lisäksi tuun olemaan basella ainoo suomalainen joten englanninkielen taitoni laitetaan koetukselle heti alusta saakka, mistä oon todellatodella innoissani! Toivonkin että toi kuukaus olis sellanen kielikylpy et sen jälkeen pieninkin pelko puhua englantia olis tipotiessään! :) Elän siis hyvin jännittäviä hetkiä elämässäni.. :D Mutta mielelläni otan tän kaiken vastaan ja uskon että se sitten jatkossa auttaa mua kun oon lähdössä tuleville seikkailuilleni ympäri maailmaa. Rukouksena mulla onki ollu et saisin itse kokea tälläsen matkan IHAN YKSIN jotta sitten jatkossa ei pelottais niin paljon.. Hetken jo luulin et en ollu Jumalan silmissä valmis kun Hän kutsui mut DTS:n staffiin, mutta sitten ku selvis että mä en lähtis aktioon niin kaikki näytti taas valosalta. Joten tässä sitä nyt ollaan. :)