Pitkään aikaan en ole kirjottanu mitään elämästäni "tällä hetkellä". Mä rakastan Malawista puhumista ja siitä mitä siellä tapahtui, mutta ehkä olisi jo oikea aika päivittää muitakin juttuja. Mulla on varmasti riittävästi aikaa kertoilla Malawista myöhemminkin. Tän vuoden alussa mä menin YWAM- keskukseen Koivumäkeen. Mä olin siellä auttamassa keittiössä, rassukka oppilaat, joutuivat syömään mun kokkauksiani.. :D Alku siellä oli itseasiassa aika hankalaa, mulla oli vielä ykssi "infektio" Malawista ja testien, lääkityksen ja ajatusten läpi käyminen oli rankkaa. Mutta jonkin ajan jälkeen (itseasiassa viiden viikon) mä parannuin ja olin parempivointinen taas. Mä muistan kuinka kyselin itseltäni syytä siihen, että mä niin paljon sairastin Malawissa. Sitten mä vaan tajusin sen vastauksen.Mun ensimmäisellä kerralla Malawissa me käytiin shoppailemassa ruokaa paikallisten ihmisten kanssa, ja mua hävetti se silloin, koska he oli niin köyhiä ja näki kuinka hyvin me syötiin ja elettiin. Kun mä menin takasi niin mä päätin elää erilailla. Mä päätin asua paikallisten ihmisten kanssa ja syödä mitä samaa ruokaa heidän kanssaan. Mä päätin olla ostamatta omia ruokia. Ne ateriat mitä mulla oli siellä, oli tosi erilaisia mihin mä olin tottunu. Mä en saanu kaikkia tarvitsemiani ravintoaineita ja mun kroppa reagoi niin, että mä olin heikko ja sain monia infektioita.Mulla oli virtsatie- infektio, korvatulehdus, bilharzia ja joku muu infektio, mutta mä en tiedä mikä. Ja sitten salmonella. 5 erilaista infektiota. Nyt mä tiedän et tää on se syy siihen: mä en syöny tarpeeks hyvin ja en syöny mihin olin tottunu. Mä en voinu syödä aina, koska ruoka oli niin erilaista ja joskus mä melkein oksenin niiden takia. Mä menetin painoa paljon pienessä aikavälissä ja mun yleiskunto romahti. Joo, sillä lailla. Mua huimas usein. Kun Marianne tuli Malawiin, niin hän kerto et nyt aletaan syömään kaurapuuroa joka aamupalalla. Arvaa mitä tapahtu? Mun yleiskunto nousi! Joten tuon ymmärtäminen ja läpi käyminen oli asioita, joista mä tajusin lakanneeni rakastamasta itseäni. Kuullostaa pahalle? Mutta sitä se vaan oli. Mä keskityin kaikkiin muihin ja kaikkeen muuhun, mutta en itseeni. Nyt mä tiedän että on tärkeää rakastaa itseään ja pitää itsestään hyvää huolta lähetyskentällä, muuten sä et voi antaa sun parasta. Joten nyt mä sitten etsin sitä mun "kultaista keskitietä"..
Oli myös muita juttuja joita mä kävin läpoi ollessani Koivumäellä ja ne jatkuu vieläkin. Mä yritän oppia rakastamaan itseäni enemmän, hyväksymään itseni sellaisenaan kun olen ja uskomaan että joku tässä maailmassa tulee rakastamaan mua just sellasena kun olen ja näytän. Se on itseasiassa oli hyvin rankkaa. Oman identiteettini löytäminen Kristuksessa on ehkä isoin haaste joka mulla on. Mä otan vauvanaskelia sillä alueella, mutta hei, parempi sekin kun ei mitään askelia, eikö? Mun täytyy olla rehellinen ja kertoa että se Koivumäeltä lähteminenkään ei ollut helpoimmasta päästä. Mut haastettiin rahallisesti. Mä en saanu kahta lisävuotta mun ajokorttiini ja jouduin siis pysymään Koivumäessä ja tekemään kakkosvaiheen.. No se nyt ei ollut ongelma, mutta rahan saaminen siihen kylläkin. Mä en saanu rahaa, mutta sain uskon siihen että kyllä Jumala tulee pitämään musta huolen. Joten vihdoinkin olin valmis senkaa ja valmiina muuttamaan Vantaalle. Mä vihasin sitä päivää niin paljon. Mun auto päätti irtisanoa itsensä ja mä vaan itkin koska olin niin valmis lähtemään kotiin, mutta mun autoni ei auttanut asiaa. Kumminkin ehkä tunnin jälkeen mä olin lopulta tien päällä ja matkalla kotiin. Nyt mä olen sitten kotona. Mä olen tehnyt töissä muutaman vuoron ja joo.. Se kai siitä sitten. Mun tunteet on menny ylös ja alas helposti, mutta yritän rentoutuu ja rauhottuu ja luottaa Jumalaan. Hän tietää kumminkin mikä on mulle parasta. Oleminen ilman SDTS:n oppilaita on ollu aika vaikeeta. Heistä tuli mulle ihan perhe. Mä hengasin heidän kaa niin paljon, että nyt ku ne on Latviassa (ja yks USAssa) niin tuntuu että mun elämä on.. Surullista, tylsää ja tyhmää. Joka tapauksessa ne on ihan huippu tyyppejä. Mä oon hieman kade et ne saa jakaa ajan toistensa kanssa, ilman mua. Täällä mä olen yksin. Okei, huomenna mulla on hauskaa, vihdoinkin. Mä meen U- turniin, Vappu- tapahtumaan seurakunnassani ja Joseph Watson on ainaki siellä. Mä nään mun muita kavereita ja nautin. Mä tiedän, se tulee olee hauskaa!! :) Ja jos sä aattelet et oon ihan masentunu, niin mun täytyy kertoo sulle että EN OO! Mä vaan ajattelen liian paljon ja mulla on liikaa aikaa olla itsekseni. Mutta Jumala on hyvä ja uskollinen ja Hän on mun kanssa, Hän on kertonu mulle monia siistei juttuja ja oon itseasiassa aika innoissani.. :) Oukkidoukki, aika mennä nyt. Pitäkää kivaa!!
