Autoilua ja seurakuntia

Malawissa autolla ajaminenkin tuli tutuksi-- ensimmäisellä ajollani tosin ajoin väärällä kaistalla, siellä kun on toispuoleinen liikenne. Haastetta teki myös se, että ratti oli "pelkääjän paikalla" ja maasto oli todella erilaista. Tiet olivat pomppuisia, mutaisia, kapeita, täynnä eläimiä ja ihmisiä jotka eivät väistäneet mihinkään. Ajamiseen kumminkin tottui ja se alkoi tuntua mielekkäältä-- joskin ei aina. Eräänä sunnuntaina lähdimme kokoukseen ja ensimmäinen ryhmä vietiin perille, jonka jälkeen auto palautettiin meille. Oletin toki että meidätkin vietäisiin ja olin jo kipuamassa takakonttiin, kunnes toisen tiimin vienyt henkilö tuli luokseni ja laski avaimet käteeni ja sanoi: sinä ajat. No eihän tuo minua haitannut- alussa.

Matkan edetessä tajusin kumminkin että reitti olikin aivan kamala. Se johti pitkin markkinan välissä olevaa reittiä ja ihmisiä reitillä oli sadoittain. Suurin osa ei tehnyt elettäkään väistääkseen, vaan jouduin "pujoittelemaan" jo muutenkin kapealla möykkyisellä tiellä. Ongelmaa ei ollut ennenkuin vastaan tuli toinen auto.. Siinä sitä sitten peruuteltiin ja koitettiin tehdä tilaa molemmille.. Matka jatkui ja edessä olikin silta, tosin sillasta n. puolet oli romahtanut sivulta ja sen yli piti mennä tarkassa kulmassa, jotta ei tippuisi alhaalla menevään rotkoon.. Pysähdyin hetkeksi ennen siltaa ja sanoin ääneen: "Jeesus, auta!" ja sitten mentiin-- läpi päästiin, kiitos Herralle. Haha. Myöhemmin tie muuttui ikäänkuin poluksi ja edessä oli vielä tynnyrisillan ylitys ennenkuin lopulta saavuimme kirkolle..

Seurakunnan seinä oli pari viikkoa takaperin mennyt rikki kaatosateissa-- tai rikki ja rikki, seinä oli puoliksi irronnut. Steve aloitti kokouksen ylistyksellä-- oli mahtavan kuuloista kun ihmiset ylistivät täydestä sydämestään, kaikella äänellään ja pistivät vielä kroppansakin tanssiin. Kokouksen aikana siunattiin pari kuukautta vanha vauvakin-- joskaan kukaan ei nähnyt vauvaa, sillä hän oli ison huovan sisään käärittynä. Vauvaa ei edes meinattu siunata, sillä pastorin kysyessä äidiltä että lupaako hän huolehtia lapsen hengellisestä kasvusta, oli äidin ääni liian heiveröinen.. Lopulta sekin saatiin onneksi suoritettua.

Tiimimme esitti kokouksessa draamaa, jakoi todistuksia, saarnasi, sekä rukoilimme myös seurakuntalaisten puolesta. Koimme yhteyttä tämän seurakunnan kanssa, jaoimme toinen toisillemme rohkaisun sanoja ja uskon että vielä eräänä päivänä pääsen vierailemaan siellä uudelleen.

Maissinjakamista ja kyläilyä Kambalamessa

Malawissa saimme olla useinkin mukana kylissä jakaen maissia. Ajelimme ympäriinsä Coca-Cola rekalla, täyttäen ensin sen isoilla määrillä maissia, sitten istuimme maissien päälle koko pitkät matkat kyliin, joinne pääseminen sisälsi monen monta kuoppaa ja hiekkaisia teitä.. Jokaisesta kylästä oli valittu kaikista huonoiten pärjääviä/ heikompia orpoja, joille sitten lahjoitettiin säkki, eli n. 50kg, maissia. Maissi oli jyvinä, joten orpojen tuli vielä päästä myllylle jauhamaan se. Maissijauhosta taas valmistetaan nsimaa (ugali swahilin kielellä), joka on ikäänkuin tönkköä mannapuuroa-- yllättävää kyllä, paikallisten herkkua. Itselleni tuo nsima oli jokseenkin mautonta, mutta ihan syötävää. Paikalliset olivat todella kiitollisia maisseista ja se hämmensi mua. Siinä piti miettiä kuinka hyvään itse on tottunut ja että olisinko minä kiitollinen jos saisin säkin maissia? Aluksi tuntui niin turhalta jakaa vain maissia, mutta sitten kun tajusin että ihmiset olivat selvinneet pelkällä sinapinlehdellä viikkoja, aloin ymmärtää että maissi todella toisi muutosta heidän ruokaansa ja vatsat tulisivat paljon täydemmiksi. Tuntuu että olemme tottuneet liian hyvään täällä ja emme osaa arvostaa pieniä emmekä isoja asioita-- emmekä niitä etuoikeuksia mitä meillä on.

Pääsimme myös One Way Missionin kylään Kambalameen, lähelle Mosambikin rajaa. Minulle se oli jo neljäs kerta ja jälleen kerran sain hämmästellä miten kylässä oli tapahtunut muutosta. Ensimmäisellä visiitilläni kylässä oli pienen pieni klinikka, jossa lääkäri otti vastaan potilaita n. 1,5x1,5metriä kokoisessa huoneessa, me nukuimme savimajassa ruokomatolla, söimme ruokamme savimajan lattialla istuen ja kuokimme alta pois maissipeltoa. Sittemmin sinne on ilmestynyt kuokkimamme maissipellon tilalle isompi klinikka, iso orpokoti, mission- rakennus, iso keittiö, koti Mariannelle ja Macille ja rakennustyöt ovat kokoajan etenemässä. Kambalameen rakennetaan kokoajan-- navettaa lehmille, vuohille, kanalaa, henkilökunnan asuntolaa, neuvolaa, labra-tiloja yms.. Ja myös ihmisissä on tapahtunut muutosta. Paikalliset ovat ikäänkuin löytäneet elämälleen sisällön ja jokainen on kunnostautunut oman toimeentulonsa hankkimisessa.

One Wayllä on Kambalamessa klinikka sairaille, orpokoti orvoille, kummiohjelma orvoille, vammaisille ja työntekijöille, vanhustenhoitoa, vammaistyötä, hiv/aids- tukiryhmä, rakennustyömaata ja muita ohjelmia. On upeaa kuinka ihmiset ovat halunneet lähtemään tätä työtä-- ulkoasiainministeriö mukaanlukien.

Meidän tiimimme meni Kambalameen kahdessa ryhmässä, minä ensimmäisessä. Saimme viettää paljon aikaa orpojen kanssa-- pitäen orpokokouksia, leikkien ja pelaten mm. jalkapalloa koulun isolla märällä kentällä ja vaan ollen ja rakastaen heitä. Minä ja Lilja saimme myös olla klinikalla-- mm. laboratoriossa tehden malaria- ja raskaustestejä.

Itse sairastuin kylässä ollessani malariaan itsekin.. Sain siihen malaria- lääkityksen ja lopulta parin päivän päästä jouduin myös quiniini- tippaan. Mutta malariahan on voitettavissa oleva tauti, joten toivuin taudista ja pääsin nauttimaan elämästä!

Chikondi ja viikonloppu puskassa.

Ensimmäisellä viikolla Malawissa me vierailtiin Chikondi- nimisessä paikassa (tarkoittaa rakkautta). Chikondi on paikka vammaisille orvoille. Meidän vierailumme aikana siellä oli lapsia ehkä n. 30-40, mutta todellisuudessa heitä on enemmänkin. Kaikki näistä lapsista eivät kumminkaan asu Chikondissa, vaan he tulevat sinne päivittäin ikäänkuin "kouluun" opiskelemaan. Lapsilla oli erilaisia vammoja-- osa oli sokeita, osa kuuroja, joillain oli liikuntarajoitteita ja osa oli kehitysvammaisia. Kun saavuimme Chikondiin, näimme monia ränsistyneitä rakennuksia, joissa nämä pienkoiset asuvat. Ruoka kokattiin tulella ja nälkäisiä suita oli monia. Lounaaksi lapset söivät maissi-/soijapuuroa, hieman eri siihen mitä olemme tottuneet kouluissa ja päiväkodeissa saamaan.

Kun menimme "päärakennukseen", lapset istuivat lattialla seinän vieressä. Keillä oli ruokomatto alla, keillä ei. Lapset olivat pukeutuneet rikkinäisiin vaatteisiin.. Vaikka olen paljon nähnyt, niin silti sydäntäni särki nähdä näitä pieniä keillä on niin pienet mahdollisuudet elämäänsä. Mutta toisaalta taas sydäntäni lämmitti nähdä kuinka tämä vanhahko pariskunta olivat antaneet koko elämänsä, jotta lapsilla oli edes jotain. Saimme heille näyttää draamoja, opetusta, laulattaa heitä ja pelata muutamia pelejä yhdessä.

Toinen juttu mitä teimme ensimmäisellä viikolla oli valmistautuminen ja kylään meneminen. Valmistauduimme kylään menoa varten mm. lastaamalla coca-cola rekan täyteen maissia ja rukoilimme myös paljon edessä olevan matkamme puolesta. Kun lopulta koitti aika lähteä, ahtauduimme rekkaan ja land cruiseriin. Edessä oli kaksi tuntia vuoristotiellä pujottelua alas laaksoon ja sitten 40kilometriä kuoppaista hiekkatietä pitkin kohti kylää-- kokonaisuudessa matka kesti 6tuntia.

Kun saavuimme perille, laitoimme aluksi telttakylämme pystyyn pimeässä ja jouduimme ötököiden syötäväksi-- siinä ei myrkyt oikein auttaneet. Kylään oli saapunut kaikki kyläläiset ja myös naapurikylien asukkaita. Noin ilta kymmeneltä lopulta aloimme näyttämään Jeesus- filmiä ihmisille-- ja siis tuo filmihän on vaivaiset kolme tuntia pitkä. Siinä vaiheessa kun Jeesus naulattiin ristille, filmi pysäytettiin ja Jarkko meni pitämään lyhyen saarnan siitä mitä Jeesus puolestamme teki ja kuinka Hänet otetaan vastaan. Kun kysyttiin kuka haluaa antaa elämänsä Jeesukselle, meinasin saada sydärin, sillä melkein kaikki paikalle tulleet (yli sata) antoivat elämänsä Jeesukselle! Se oli jotain niin käsittämätöntä ja upeeta!

Filmi jatkui ja pian sen jälkeen saimme mahdollisuuden rukoilla sairaiden puolesta. Aluksi ajattelin kaikota pois paikalta-- hieman peloissani, koska en uskonut että mun rukouksilla kukaan paranisi. Etelä-Afrikkalainen kaverini kumminkin otti minut siinä vaiheessa mukaansa ja "jouduin" rukoilemaan sairaiden puolesta-- ja sain nähdä paljon paranemisia! Selkävaivat, haavat, kuulo-ongelmat.. Wow. God is good!

Joskus lähempänä kahta pääsin nukkumaan täynnä uusia kokemuksia. Aamulla heräsimme sitten hieman jälkeen kuuden aamuhartauteen. Ei siellä pidempään olisi pystynyt ollakkaan-- teltat nimittäin kuumenivat ja viisi minuuttia teltan sisällä riitti siihen, että kaikki vaatteet päälläsi olivat aivan hiestä märkänä. Suihkumahdollisuuksiahan meillä ei ollut, joten kaikki hiki ja lika piti vaan kestää. Tosin pesin mä hiukseni niin, että keräsin pari pulloa, täytin vedellä, lainasin shampoota Korealaiselta kaverilta ja sitten banaanipuskan taakse hiustenpesulle. Ah, tuntui hyvältä.

Seuraavaan päivään mahtui lapsi-ministryä ison puun alla-- epätoivoista ministryä siis. Lapsia oli niin monesta kylästä, etteivät he tunteneet toisiaan ja siksi olivat hieman jähmeitä. Plus kaikki leikkimme olisi pitäneet pelata isolla kentällä, joten hätäkeinoja piti käyttää. Emme siinä ihan onnistuneet-- Heidi ainakin palasi kotiin muutamaa mustelmaa rikkaampana.

Kävimme myös ovelta ovelle evankelioimassa ja se oli ihan mieltsiä! Sai jakaa evankeliumin ihan sieltä alkujuurilta saakka, sillä nämä ihmiset eivät olleet kuulleetkaan Jeesuksesta.

Muita juttuja oli tietenkin ruoanlaitto- ja kun kyse on kylästä, ruoka kokataan tulella ja mitään valmiita kananfileitähän meillä ei ollut, vaan kanat piti ensin tappaa, nylkeä, paloitella ja sitten kypsyttää n. 3-4tuntia.. Leppoisaa. Seuraavana päivänä meille tapettiin kokonainen vuohi ja voi moro kun kuultiin ketkä on keittiövuorossa-- suomalaiset. Siinä oli tuskanhiki kaikillä päällä!

Meidän piti olla kylässä pidempääkin, mutta sateet pakottivat meidät pois-- jos olisimme jääneet, emme olisi päässeet pois kahteen viikkoon. En tiedä onko koskaa tuntunu niin hyvältä päästä suihkuun kun sillon kun saavuimme lopulta keskukselle. :)

Matkustamista Afrikkaan ja Afrikassa!

12 henkinen tiimimme oli lähdössä Afrikkaan kohti uusia seikkailuita, mutta ryhmän iso koko tuotti jo alussa hieman vaikeuksia. Jouduimme väkisinkin ostamaan tiimille liput kahdessa eri erässä- toiset lensivät Kööpenhaminan, toiset Frankfurtin kautta. Molemmilla oli matkassaan omat haasteet. Meidän ryhmältä meinattiin evätä Köpiksessä lennot Qatariin, sillä emme saapuneet portille HETI, vaan kävimme vessassa (ja öhöm, minä ja Tarmo käytiin Starbucksissa). Meille sanottiin että portille piti saapua puoli tuntia ennen-- ja kun katsoimme kelloa, olimme jopa 5 minuuttia ajoissa puolesta tunnista. Outoa toimintaa siis. Qatarissa taas Päivi joutui lentokoneesta eri bussiin ja hetken jo luulimme jo hävittäneemme hänet, kunnes lopulta joku bongas hänet. Halle! Toisella tiimillä on samoja ongelmia Qatarissa-- tosin bussit jättivät heidät vielä eri oviaukoille, joten aikaa tuhriintui turhaan odottamiseen ja lennolle piti lopulta juosta. Seikkailua oli. Kun tiimit saapuivat kentälle, meidän ekojen viiden porukka sai 14päivän kauttakulkuviisumit ja toinen porukka 90päivän normiviisumit. Myöhemmin selvisi syy miksi. Sitä ennen oli kumminkin matka YWAMin keskuksella ja kuinka ollakkaan, toisen tiimin kohdalla daladalasta puhkesi rengas.. :)

Aikamme Tansaniassa meni hyvin, pidimme erilaisia seurakuntakokouksia, saarnaten, opettaen ja näytellen draamoja niin lapsille kuin aikuisillekin. Ekassa lasten ministryssä vedimme spontaanisti näytelmän Daavidista ja Goljatista ja pakko sanoa-- hyvä porukka meillä kun uskaltaa ja osaa heittäytyä. Haha.

Aloimme heti alussa hakea viisumia Mishalle, joka venäläisenä tarvitsi erillisen viisumin Malawiin.. Mutta kaikkien yllätykseksi se hylättiin-- kahdesti. Siinä vaiheessa meidän ekojen piti lähteä kohti Malawia, jottemme joutuisi hankaluuksiin viisumiemme kanssa.

Tuo rattoisa matka Malawiin piti kestää 24tuntia, vaan kestikö? Kyllä, mutta myös "vähän" päälle. Nimittäin kokonaisuudessaan matkamme kestoksi YWAM Mwandegen keskusksesta Tansaniasta YWAM Blantyren keskukseen Malawiin kesti yhteensä 58tuntia!! Se piti sisällään monia yllätyksiä-- meiltä mm. huijattiin liian iso summa bussilipuissa, jouduimme maksamaan laukuistamme ylimääräistä ja kun saavuimme rajalle, meiltä kysyttiin "nukutteko bussissa vai otatteko hostellin?". Oltiin vaan et mitä ihmettä??! Koska ei oltu varauduttu mihinkään hostelleihin tai muihin, jouduimme viettämään yön bussissa, joka pydähdyksissä ollessaan alkoi kuhista torakoita, itikoita ja muita ällötyksiä.. Voin sanoa että aamulla kutisi joka paikka.

Aamulla meillä sitten sanottiin että kuski vie meidät rajalle, jossa leimaamme passimme. Kun menimme ulos autosta, bussi kääntyi ja lähti tavaroinemme takaisin sinnepäin mistä olimme tulleet. Jäätävä tilanne. Mutta onneksi joku osasi ohjeistaa meitä menemään itse rajalle, hankkimaan exit- leiman ja kävelemään Malawin puolelle ja saamaan viisumit passeihin. Meillä ei ollut mitään tietoa kauan bussia piti odottaa.. Istuimme koko päivän rajalla, söimme lähikylästä ostettuja ylikalliita pottuja ja katsoimme kun bussimme tyhjennettiin, kaikki tarkistettiin ja lopulta pakattiin uudelleen.. Ilta yhdeksältä sitten jatkoimme matkaa ja vietimme yön bussissa, joka oli entistä täydempi. Rajalla bussi oli täyttynyt niin, että käytävä oli puoleen väliin bussia niin täynnä, että jouduimme kiipeämään omille paikoillemme ja pissataukoja ei ollut-- ja jos olisi ollut, niihin ei olisi kerennyt kömpiä kaiken sen tavarapaljouden takia.

Niin- yhdessä vaiheessa bussi ei ollut pysähtynyt kymmeneen tuntiin ja tuntu et rakko halkee, koska pysähdystä ei näkynyt, lähdin lopulta äkäisenä pitkin käsinojia kävelemään ja pyysin pysähdystä. Sain osakseni vain kuskien naurut "Muzungu (valkoihoinen) haluaa pissalle". Onneksi paikalla oli joku, joka kävi käskemässä kuskin pysähtyä. Ryntäsin ekana ulos jonnekkin puskan taakse ja kun palasin bussille, oli koko bussin ulkoedusta täynnä miehiä ja naisia tarpeillaan-- eli oli myös muillakin kun muzungulla hätä. Haha. Lopulta pääsimme onneksi perille Blantyreen ja saimme nauttia posliinivessoista ja lämpimästä suihkusta.. Niitä herkkuja ei Tansanian keskuksella ollut, vaan vessana toimi reikä maassa ja suihku oli aina kylmä.

 Toinen tiimi tuli Malawiin vasta kolme viikkoa meidän jälkeen ja niihin kolmeen viikkoon mahtui jos jonkinmoista käännettä.. :)

Afrikan erilaisuus on rikkaus!

 Tammikuun alussa lähdin neljännelle Afrikan matkalleni-- tällä kertaa lennot menivät Malawin sijasta Tansaniaan. Lähes jokainen suunnitelma mikä meillä oli, meni täysin uusiksi. Voin sanoa suoraan että ilman Jumalaa olisimme olleet aika hukassa, mutta koska Hän on kanssamme minne menemmekin, niin voimme aina luottaa siihen että tilanne on hallinnassa.


Tansania osoittautui yllättävän samanlaiseksi, mutta silti todella erilaiseksi kuin Malawi. Olin yllättynyt kuinka vähän ihmiset loppujen lopuksi puhuivat englantia ja huomasin alkuun kamppailevani erilaisen aksentin ymmärtämisessä. Yllättävän pitkälle sitä pääsee ilman yhteistä kieltä, mutta sitten kun piti asioida kylän marketeissa tai bussissa niin johan tuli ongelmia. Onneksi meillä oli lähes aina tulkki mukana.

Isompana erona Malawiin kumminkin huomasin paikallisen daladala- eli minibussi kulttuurin. Malawissa minibusseihin sisällemeno sujuu aina rauhallisesti, saat aina istumapaikan, sinulla on tilaa hengittää ja voit kätevästi naapurin kanssa vaihtaa rahoja niin, että toinen maksaa myös sinun osuutesi ja saat varmasti vaihtorahatkin takaisin. Samaa en voi sanoa Tansaniasta, haha!! Daladaloihin rynnimminen oli jotain ennennäkemätöntä!! Ihmiset suorastaan riiteli sisään pääsemisestä ja käytti kyynärpää tekniikkaa ja osa kiipesi jopa ikkunoista sisään. Erään kerran mä ja Misha oltiin tulossa daladalalla erääseen kaupunginosaan Darissa, Mbagalaan. Mä olin viimeinen joka poistui, tai yritti poistua daladalasta. Viimeiseksi kun jäin, sain kokea hirveän massan voiman, kun ihmiset yrittivät molemminpuolin ängetä sisään bussiin, kun minä vielä olin oviaukossa. Aloin hitaasti valua taaksepäin, kunnes lopulta huusin Mishaa apuun ja ojensin hänelle käden, jotta hän sai vedettyä mut ulos. Haha! En kaipaa daladaloja pätkääkään. Kerran roikuin henkeni menettämistä peläten oviaukossa kun arviomme bussiin mahtumisesta osoittautuikin vääräksi. Hyvin meni ja hengissä ollaan. Yllättävän paljon noihin vanhoihin Toyota Hiaceihin mahtui jengiä. Suomessa niissä saa laillisesti olla ehkä 12, no meitä oli parhaimmillaan 40. :)

Hömppä ku oon, niin oon jotenki aina aatellu Tansanian olevan kristitty valtio-- mutta ainakin ulkoasiainministeriön mukaan totuus on toinen. Kristittyjä on 30%, muslimeja 35% ja muita 35%. Mekin asuttiin muslimialueella Dar Es Salamin kupeessa ja se näkyi kaikkialla. Daladalat olivat täynnä Allah- juttuja, lähimoskeijakuulutti rukoushetkeä monesti päivässä ja ihmisten pukeutuminen oli muslimi- uskontoa kunnioittavaa. Toisin taas Malawissa. Kristittyjä Malawissa on jopa 80%, muslimeita 13% ja loput 7% on muita uskontoja. Aikamoinen ero. Malawissa minibussit taas olivat täynnä "Jesus is the Lord"- tarroja ja jokainen oli enemmän tai vähemmän uskonnollinen. Sanon uskonnollinen siksi, että nämä ihmiset kyllä sanoillaan kerskaavat Jeesusta, mutta harva oikeasti tuntee kuka Jeesus todella on ja että meidän tulisi elää Hänelle kaikelle mitä meissä on.

Tässä pientä alkupalaa matkastamme Afrikkaan.. <3 p="">