Upeita viikkoja takana

Kaksi ensimmäistä kuukautta DTS:ssä menny ihan hirveellä vauhdilla. Joskus pitää pysähtyä hetkeks ja sillon mietin et miten tähän kaikkee on päädytty, oonko mä ollu hyvä johtaja, onko oppilaat päässy kasvamaan ja onko he saanu hyvän kokemuksen DTS:stä.. Välillä onneks tuun muistutetuks siitä, et kyse ei todellakaan ole musta ja siitä et mä itse toisin jotain muutosta ihmisten elämää, vaan sitä mitä Jumala tekee ihmisissä ja kyllä-- Hän myös käyttää mua työvälineenä. Mutta kun Jumala kutsuu ihmisiä tekeen DTS:n, niin ei se kasvu minusta johdu-- vaan Jumalasta. Noh, mulla on etuoikeus olla siinä Jumalan työkaverina ja kyllä mä voin myöntää että emmä nyt mielestäni pahasti ainakaan ole mokaillut! Haha!! :D

Mutta on se vaan aika mennyt ja paljon on tullutkin opittua ja on saanu tulla muistutetuks uusista asioista.
Jumalan olemus ja luonteenpiirre- viikolla Jono opetti meitä ja ihan viime minuuteilla mun sisimpääni tuli yhtäkkiä ajatus siitä, et hetkonen, mua kiinnostais opettaa tästä aiheesta joskus! Jumala on niin mielenkiintoinen-- Hänessä on niin paljon kaikkea, Hän on niin hyvä ja mä oon aina ihan ihmeissäni mitä enemmän Hänestä ymmärrän.. Ehkä mä voisin joskus itsekin pistää kaiken oppimani opetusmateriaaliksi ja vaikka opettaa aiheesta joskus.. Ken tietää.

Raamattu- viikolla meiän keskuksenjohtaja Alice oli opettamassa. Se sai mut innostumaan Raamatun tuntemisesta. Käytiin pikaisesti Vanhan Testamentin historia läpi ja myös se, mitä tapahtuikaan evankeliumeissa ja apostolien teoissa. Yllätyin kuinka Raamattu aukeskaan kun tajusi historiasta enemmän ja tuli sellanen halu lukea ja tutkia Raamattua enemmän.

Seuraavalla viikolla oppiaiheena taas oli Raamatullinen maailmankuva ja siihen liittyy sitten se että me menemme ja työskentelemme jokaisella elämän osa-alueella. Lopussa opettajamme Ed sanoi että Jumala haluaa meidän usein tekevän asioita, joista itse olemme kiinnostuneita. Hän myös sanoi että jos olet intohimoinen jostain, tule siinä hyväksi. Se jotenki antoi mulle intoa että hetkonen, mähän haluan olla intohimoisempi Raamatusta, haluan siis tulla hyväksi sen tuntemisessa ja erityisesti se historia- osuus hämmästytti mua! Vanha Testamentti nähdään usein vaikeana ja hankalasti selitettävänä, mutta jos sen tuntee ja ymmärtää, niin varmasti se aukaisee myös asioita Uudesta Testamentista. Loppujen lopuksi-- nehän ovat Raamatussa tukemassa toisiaan.

Oon saanu innostua Jumalasta enemmän, historiasta enemmän ja oon vaan niin innoissani siitä mitä Jumalalla onkaan tälle loppuajalle DTS:ssä ja sen jälkeen.

Vaikeeta on se, että Brighton on Tansaniassa, mutta hiljalleen se 10kk:n näkemisen tauko on muuttunut 7kk:ksi ja kovaa vauhtia ollaan menossa sitä kohden, että päiviä on jäljellä 50päivää, 5päivää, 4, 3, 2, 1, 0!!! Itseasiassa, Alice tekikin mulle "Brighton- kalenterin", josta voin merkkailla aina et kui monta päivää jälellä.. :D Laitoin sen jääkaappini oveen ja sen viereen sitten Brightonin kirjottaman viestin, jossa lukee mm. et "I wait for you..". Ja mä odotan häntä.. <3 p="">

DTS pamahti käyntiin!! :)

Viimeiset kolme viikkoa ovat menneet erittäin nopsasti eteenpäin ja paljon on kerennyt tapahtua. Siitä tuntuu jo olevan ikuisuus kun palasin Suomeen Tansaniasta-- mutta toisaalta hyvä niin, sillä se tarkoittaa että jälleennäkemin Brightonin kanssa on kokoaika lähempänä.

Vielä kuukausi sitten meillä oli opetuslapseuskoulussa oppilaita vain 5 ja staffissa vain minä ja Tarmo. Sillä ei oltas kovinkaan pitkälle pötkitty, mutta sitten aloimme yhdessä rukoilemaan lisää oppilaita. Ja seuraavana päivänä saimmekin ensimmäisen hakukaavakkeen ensimmäiseltä poikaoppilaalta. Siitä se sitten lähti-- parissa viikossa saimme 7 oppilasta ja 2 staffia lisää! Yhtäkkiä edessämme olikin 12 oppilaan opetuslapsiryhmä ja 4 staffia-- kaikki edelleen opetuslapsia myös. Ja mainittakoon se vielä, että koulumme on nyt siis oppilasmäärältään isoin Rovaniemellä olleista! Jumala on ollut uskollinen!

Jumala on ollut myös uskollinen muissa asioissa-- mutta huomasin että itse tavallaan estin Jumalan padot pitämällä sisälläni asioita, jotka eivät olleet Jumalan tahdonmukaisia. Yhtenä aamuna vietin aikaa erään henkilön kanssa ja yhtäkkiä tajusin, että mun elämässäni on anteeksiantamattomuutta, jota en ollut ollenkaan tajunnut. Sain sinä aamuna antaa anteeksi ihmisille, jotka olivat minua satuttaneet-- ja aivan yhtäkkiä kaikki taakkani, huoleni ja murheeni otettiin multa pois!! Silloin aloin myös näkemään sitä, kuinka Jumala tiesi rukoukseni, alkoi vastaamaan niihin ja asiat vaan alkoivat rullaamaan.

Kolme viikkoa sitten saimme staffin kanssa koulutusta Alicelta, keskuksemme johtajalta. Jaoimme samalla henkilökunnan kanssa vastuu- alueet ja aloimme rukoilla enemmän tulevan koulun ja oppilaiden puolesta. Kävimme myös rakentamassa staffimme tiimiyhteyttä Pyhän tunturi-alueella patikoiden, autiotuvassa yöpyen ja jakamalla jokainen jotain itsestämme ja perheestämme. Tiimi vaikuttaakin erittäin lupaavalta!

6.9 aamulla sitten oppilaita alkoi satelemaan kohti keskusta.. Se oli upea hetki kun oppilaita tuli ja he tarttuivat heti kitaraan ja alkoivat ylistelemään yhdessä. Ensimmäinen yhteinen ateriamme oli todella erilainen kuin aiemmissa kouluissa-- puheensorina ja nauru peittivät koko huoneen ja ilmassa oli ihana tunnelma.

Nyt ensimmäinen opetusviikko on takana ja sen opettajana on toiminut Pirjo Puurunen, aiheesta Jumalan äänen kuuleminen. Aihe sinänsä on haastava ajatuksena, mutta kun lopulta tajuaa että voimme käyttää kaikkia aistejamme ja että Jumalan tavat puhua ovat suuremmat kun meidän kykymme kuunnella Häntä, jännitys häviää ja on aika ottaa rennosti. Ei sitä onneksi tarvitse pakottaa, vaan se on oppimista ja harjoittelua.

Keskiviikkona jaoimme oppilaat kolmeen ryhmään, jossa he tutustuivat Rovaniemeen pieniä tehtäviä tehden-- vessapaperilla muumioitumista lordiaukiolla, betoniporoilla posettamista, s-marketista irttareiden ostoa 10sentillä ja muuta mukavaa. Makkaran grillausta ja  muurikkalettuja kuninkaanlaavulla ja tietenkin erään maailmallakin tunnetun julkisuuden henkilön tapaaminen-- nimittäin joulupukin tapaaminen napapiirillä.

Joulupukit sikseen-- kaikista kuuluisin henkilö, nimittäin Jeesus saa koulussamme suurimman päätittelin ja Häneen haluammekin keskittyä kunnolla! :)

Odotankin innolla mitä levätyn viikonlopun jälkeen on tiedossa-- opettajaksemme saapuu norjalainen mies nimeltä Oyvind Hofstad ja opettaa meille Jumalan Isänsydämestä!

Kaiken tämän keskellä kaipaan Brightonia todella paljon-- mutta onneksi nettyhteys toimii ja voimme pitää toisiimme yhteyttä lähes päivittäin. :)

VANISHilla puhdasta!

Olen mukana buzzadorina, jossa kampanjoidaan uusia tuotteita ystäville-- buzzadorina pääsee itse kokeilemaan uusia tuotteita, mutta myös jakamaan näytteitä ystäville. Tällä kertaa buzzattavana oli Vanish!

Vanish on tunnettu vaatteiden tahranpoistajana, mutta jostain syystä en ollut tutustunut tapaukseen aiemmin.

Nyt kampanjassa sain Vanishin tuotteita, sekä valkoisen liinan, johon oli tarkoitus tehdä tahratesti. Aluksi liina piti sotkea eri asioilla ja sitten puhdistaa Vanishillä. Homma sujui lasten kanssa leikkisästi.

Liinaan siis sotkettiin seuraavia: Ketsuppi, sinappi, broilerimauste, öljy, salaatinkastike, soija ja japanilainen okonomiyakikastike, sekä noki.

Esikäsittely Vanishillä, sitten pesukoneeseen- johon Vanishin jauhetta joukkoon ja pyörimään. Muuten tahrat lähtivät, paitsi noesta ja ketsupista jäi haaleat jäljet tahraan.

Myöhemmin kumminkin pikkutytön valkoinen jumppa-asu puhdistui Vanishin esikäsittelyaineella ketsupista.

Koe siis onnistui hyvin ja muutoinkin Vanish miellytti!

Tinni ja sen Simba!

Viimeisimmät Afrikka- stoorit jäi hieman kesken ja nyt jo uusia kokemuksia hakemaan! Olen siis Frankfurtin lentokentällä ja matkalla muruseni luokse Tansaniaan. En olisi koskaan uskonut että saman vuoden sisällä pääsen kahdesti Afrikkaan, mutta näin se elämä vie. Muistan kun Tansaniassa ihmiset kyselivät milloin tulen takaisin ja vastasin vaan "ehkä heinäkuussa", tarkoittamatta siitä sanaakaan. Nyt kumminkin tuo silloinen lausahdukseni käykin toteen, enkä ole asiasta moksiskaan.

Tällä kertaa matka on kumminkin hyvin erityinen. Olen ollut aiemminkin Afrikassa yksin, mutta joka kerta olen nähnyt joitain suomalaisia matkallani. Tällä kertaa en ainakaan etukäteen tiedä tapaavani ketään suomalaisia, joten tulen tiiviisti viettämään aikaa Tansanialaisten kanssa. Enkä kenen tahansa kanssa, vaan mahdollisen uuden perheeni kanssa. Niinpä. Mainitsinkin jo murusen. :D

Brightonista ja musta riittäisi jos jonkinmoista hassua juttua kerrottavaksi.. Mutta taidan jättää ne parempaa hetkeä varten. Frankfurtin ankea kenttä ei oikein anna aihetta romantisoinnille. Tästä kentästä on muutenkin huonoja muistoja. En saanut edes rinkkaani tsekattua sisään vielä, joten nytpä kanniskelen tuollasta 20kilon rinkkaa ja ainakin 5-7kiloa painavaa käsimatkatavaralaukkua mukanani minne menenkin. Niin, odottavan aika on pitkä- täällä ollaan vielä kuusi tuntia ennen seuraavaa lentoa, Dubaissa 4h vaihto ja sitten lopulta Tansaniaan.

Dubaista mua peloteltiin että mitään lääkkeitä ei sitten saa viedä mukana tai tulee 4 vuoden vankeusrangaistus. Oli pakko hakea äsken kumminkin ibuprofeenia ja ilokseni farmaseutti oli Dubaista ja sanoi että kyllä sä sinne nää Dolorminit (Burana) saat viedä. :D Toisena pelottelun aiheena oli teksti jossain netissä että eräs mies oli syöny Heathrown kentällä sämpylän, siitä oli kolme siementä tippunut vaatteille ja mies melkein sai siitä neljän vuoden vankeusrangaistuksen. Öö. Onko tää urbaanitarina?? Ei pidä vissiin syödä mitään ennenku nousee koneeseen, eikä koneessakaan. No ehkä nyt ei niin.

Tansaniassa mua odottaa jokatapauksessa Brighton kentällä. On se vaan jännä nähdä päälle kolmen kuukauden jälkeen-- yhteyttä ollaan pidetty whatsappilla ja skypellä, kiitos ilmaisohjelmien keksijät! Mutta eihän kasvotusten näkemistä voita mikään! Mulla on jo pitkän aikaa ollut mahakipuja, niinku aina sillon ku tietämättäni stressaan jotain. Tosin-- nyt stressaan tietoisestikkin. :D Haha. Brighton on herttainen Jumalaa- rakastava ja pelkäävä mies. Me tullaan ainakin tapaamaan hänen vanhempansa, veljensä ja sisko. Mua on myös pyydetty pitämään seminaari liittyen lähetystyöhön ja edessä on varmaan aina joku saarna, todistus tai yksilödraama mihin tahansa seurakuntaan jalallani astun. No, kokemusta moisesta on, joten ei auta kun vaan avata suu ja luottaa että Herra antaa kaikille sen mukaisesti kun he tarvitsevat.

Brightonin perhe asuu onneksi Kilimanjaro- vuoren lähellä. joten muutama ylöspäin suuntava askelkin tulee siis otettua-- tosin lumenhuippuinen vuori jääköön toistaiseksi valloittamatta. Toiveena olis myös nähdä kauniita villieläimiä, upea Intian valtameri ja mahdollisesti käydä Keniassa.. Se saattaa jäädä toiseen kertaan.

Yhden jutun voin sanoa Brightonista. Kun olin ollut viime reissullani Afrikassa muutaman viikon, kysyi veljeni Eko ettö joko oot metsästänyt leijonan. En silloin vielä voinut sanoa joo, mutta nyt voin, sillä Brightonin Masai- nimi on Simba, eli leijona. Mä kai oon se tyhmä Pumba sitten. :D Kiitos Miialle sen sanan opettamisesta! Haha! Tulee käyttöön!

Autoilua ja seurakuntia

Malawissa autolla ajaminenkin tuli tutuksi-- ensimmäisellä ajollani tosin ajoin väärällä kaistalla, siellä kun on toispuoleinen liikenne. Haastetta teki myös se, että ratti oli "pelkääjän paikalla" ja maasto oli todella erilaista. Tiet olivat pomppuisia, mutaisia, kapeita, täynnä eläimiä ja ihmisiä jotka eivät väistäneet mihinkään. Ajamiseen kumminkin tottui ja se alkoi tuntua mielekkäältä-- joskin ei aina. Eräänä sunnuntaina lähdimme kokoukseen ja ensimmäinen ryhmä vietiin perille, jonka jälkeen auto palautettiin meille. Oletin toki että meidätkin vietäisiin ja olin jo kipuamassa takakonttiin, kunnes toisen tiimin vienyt henkilö tuli luokseni ja laski avaimet käteeni ja sanoi: sinä ajat. No eihän tuo minua haitannut- alussa.

Matkan edetessä tajusin kumminkin että reitti olikin aivan kamala. Se johti pitkin markkinan välissä olevaa reittiä ja ihmisiä reitillä oli sadoittain. Suurin osa ei tehnyt elettäkään väistääkseen, vaan jouduin "pujoittelemaan" jo muutenkin kapealla möykkyisellä tiellä. Ongelmaa ei ollut ennenkuin vastaan tuli toinen auto.. Siinä sitä sitten peruuteltiin ja koitettiin tehdä tilaa molemmille.. Matka jatkui ja edessä olikin silta, tosin sillasta n. puolet oli romahtanut sivulta ja sen yli piti mennä tarkassa kulmassa, jotta ei tippuisi alhaalla menevään rotkoon.. Pysähdyin hetkeksi ennen siltaa ja sanoin ääneen: "Jeesus, auta!" ja sitten mentiin-- läpi päästiin, kiitos Herralle. Haha. Myöhemmin tie muuttui ikäänkuin poluksi ja edessä oli vielä tynnyrisillan ylitys ennenkuin lopulta saavuimme kirkolle..

Seurakunnan seinä oli pari viikkoa takaperin mennyt rikki kaatosateissa-- tai rikki ja rikki, seinä oli puoliksi irronnut. Steve aloitti kokouksen ylistyksellä-- oli mahtavan kuuloista kun ihmiset ylistivät täydestä sydämestään, kaikella äänellään ja pistivät vielä kroppansakin tanssiin. Kokouksen aikana siunattiin pari kuukautta vanha vauvakin-- joskaan kukaan ei nähnyt vauvaa, sillä hän oli ison huovan sisään käärittynä. Vauvaa ei edes meinattu siunata, sillä pastorin kysyessä äidiltä että lupaako hän huolehtia lapsen hengellisestä kasvusta, oli äidin ääni liian heiveröinen.. Lopulta sekin saatiin onneksi suoritettua.

Tiimimme esitti kokouksessa draamaa, jakoi todistuksia, saarnasi, sekä rukoilimme myös seurakuntalaisten puolesta. Koimme yhteyttä tämän seurakunnan kanssa, jaoimme toinen toisillemme rohkaisun sanoja ja uskon että vielä eräänä päivänä pääsen vierailemaan siellä uudelleen.

Maissinjakamista ja kyläilyä Kambalamessa

Malawissa saimme olla useinkin mukana kylissä jakaen maissia. Ajelimme ympäriinsä Coca-Cola rekalla, täyttäen ensin sen isoilla määrillä maissia, sitten istuimme maissien päälle koko pitkät matkat kyliin, joinne pääseminen sisälsi monen monta kuoppaa ja hiekkaisia teitä.. Jokaisesta kylästä oli valittu kaikista huonoiten pärjääviä/ heikompia orpoja, joille sitten lahjoitettiin säkki, eli n. 50kg, maissia. Maissi oli jyvinä, joten orpojen tuli vielä päästä myllylle jauhamaan se. Maissijauhosta taas valmistetaan nsimaa (ugali swahilin kielellä), joka on ikäänkuin tönkköä mannapuuroa-- yllättävää kyllä, paikallisten herkkua. Itselleni tuo nsima oli jokseenkin mautonta, mutta ihan syötävää. Paikalliset olivat todella kiitollisia maisseista ja se hämmensi mua. Siinä piti miettiä kuinka hyvään itse on tottunut ja että olisinko minä kiitollinen jos saisin säkin maissia? Aluksi tuntui niin turhalta jakaa vain maissia, mutta sitten kun tajusin että ihmiset olivat selvinneet pelkällä sinapinlehdellä viikkoja, aloin ymmärtää että maissi todella toisi muutosta heidän ruokaansa ja vatsat tulisivat paljon täydemmiksi. Tuntuu että olemme tottuneet liian hyvään täällä ja emme osaa arvostaa pieniä emmekä isoja asioita-- emmekä niitä etuoikeuksia mitä meillä on.

Pääsimme myös One Way Missionin kylään Kambalameen, lähelle Mosambikin rajaa. Minulle se oli jo neljäs kerta ja jälleen kerran sain hämmästellä miten kylässä oli tapahtunut muutosta. Ensimmäisellä visiitilläni kylässä oli pienen pieni klinikka, jossa lääkäri otti vastaan potilaita n. 1,5x1,5metriä kokoisessa huoneessa, me nukuimme savimajassa ruokomatolla, söimme ruokamme savimajan lattialla istuen ja kuokimme alta pois maissipeltoa. Sittemmin sinne on ilmestynyt kuokkimamme maissipellon tilalle isompi klinikka, iso orpokoti, mission- rakennus, iso keittiö, koti Mariannelle ja Macille ja rakennustyöt ovat kokoajan etenemässä. Kambalameen rakennetaan kokoajan-- navettaa lehmille, vuohille, kanalaa, henkilökunnan asuntolaa, neuvolaa, labra-tiloja yms.. Ja myös ihmisissä on tapahtunut muutosta. Paikalliset ovat ikäänkuin löytäneet elämälleen sisällön ja jokainen on kunnostautunut oman toimeentulonsa hankkimisessa.

One Wayllä on Kambalamessa klinikka sairaille, orpokoti orvoille, kummiohjelma orvoille, vammaisille ja työntekijöille, vanhustenhoitoa, vammaistyötä, hiv/aids- tukiryhmä, rakennustyömaata ja muita ohjelmia. On upeaa kuinka ihmiset ovat halunneet lähtemään tätä työtä-- ulkoasiainministeriö mukaanlukien.

Meidän tiimimme meni Kambalameen kahdessa ryhmässä, minä ensimmäisessä. Saimme viettää paljon aikaa orpojen kanssa-- pitäen orpokokouksia, leikkien ja pelaten mm. jalkapalloa koulun isolla märällä kentällä ja vaan ollen ja rakastaen heitä. Minä ja Lilja saimme myös olla klinikalla-- mm. laboratoriossa tehden malaria- ja raskaustestejä.

Itse sairastuin kylässä ollessani malariaan itsekin.. Sain siihen malaria- lääkityksen ja lopulta parin päivän päästä jouduin myös quiniini- tippaan. Mutta malariahan on voitettavissa oleva tauti, joten toivuin taudista ja pääsin nauttimaan elämästä!

Chikondi ja viikonloppu puskassa.

Ensimmäisellä viikolla Malawissa me vierailtiin Chikondi- nimisessä paikassa (tarkoittaa rakkautta). Chikondi on paikka vammaisille orvoille. Meidän vierailumme aikana siellä oli lapsia ehkä n. 30-40, mutta todellisuudessa heitä on enemmänkin. Kaikki näistä lapsista eivät kumminkaan asu Chikondissa, vaan he tulevat sinne päivittäin ikäänkuin "kouluun" opiskelemaan. Lapsilla oli erilaisia vammoja-- osa oli sokeita, osa kuuroja, joillain oli liikuntarajoitteita ja osa oli kehitysvammaisia. Kun saavuimme Chikondiin, näimme monia ränsistyneitä rakennuksia, joissa nämä pienkoiset asuvat. Ruoka kokattiin tulella ja nälkäisiä suita oli monia. Lounaaksi lapset söivät maissi-/soijapuuroa, hieman eri siihen mitä olemme tottuneet kouluissa ja päiväkodeissa saamaan.

Kun menimme "päärakennukseen", lapset istuivat lattialla seinän vieressä. Keillä oli ruokomatto alla, keillä ei. Lapset olivat pukeutuneet rikkinäisiin vaatteisiin.. Vaikka olen paljon nähnyt, niin silti sydäntäni särki nähdä näitä pieniä keillä on niin pienet mahdollisuudet elämäänsä. Mutta toisaalta taas sydäntäni lämmitti nähdä kuinka tämä vanhahko pariskunta olivat antaneet koko elämänsä, jotta lapsilla oli edes jotain. Saimme heille näyttää draamoja, opetusta, laulattaa heitä ja pelata muutamia pelejä yhdessä.

Toinen juttu mitä teimme ensimmäisellä viikolla oli valmistautuminen ja kylään meneminen. Valmistauduimme kylään menoa varten mm. lastaamalla coca-cola rekan täyteen maissia ja rukoilimme myös paljon edessä olevan matkamme puolesta. Kun lopulta koitti aika lähteä, ahtauduimme rekkaan ja land cruiseriin. Edessä oli kaksi tuntia vuoristotiellä pujottelua alas laaksoon ja sitten 40kilometriä kuoppaista hiekkatietä pitkin kohti kylää-- kokonaisuudessa matka kesti 6tuntia.

Kun saavuimme perille, laitoimme aluksi telttakylämme pystyyn pimeässä ja jouduimme ötököiden syötäväksi-- siinä ei myrkyt oikein auttaneet. Kylään oli saapunut kaikki kyläläiset ja myös naapurikylien asukkaita. Noin ilta kymmeneltä lopulta aloimme näyttämään Jeesus- filmiä ihmisille-- ja siis tuo filmihän on vaivaiset kolme tuntia pitkä. Siinä vaiheessa kun Jeesus naulattiin ristille, filmi pysäytettiin ja Jarkko meni pitämään lyhyen saarnan siitä mitä Jeesus puolestamme teki ja kuinka Hänet otetaan vastaan. Kun kysyttiin kuka haluaa antaa elämänsä Jeesukselle, meinasin saada sydärin, sillä melkein kaikki paikalle tulleet (yli sata) antoivat elämänsä Jeesukselle! Se oli jotain niin käsittämätöntä ja upeeta!

Filmi jatkui ja pian sen jälkeen saimme mahdollisuuden rukoilla sairaiden puolesta. Aluksi ajattelin kaikota pois paikalta-- hieman peloissani, koska en uskonut että mun rukouksilla kukaan paranisi. Etelä-Afrikkalainen kaverini kumminkin otti minut siinä vaiheessa mukaansa ja "jouduin" rukoilemaan sairaiden puolesta-- ja sain nähdä paljon paranemisia! Selkävaivat, haavat, kuulo-ongelmat.. Wow. God is good!

Joskus lähempänä kahta pääsin nukkumaan täynnä uusia kokemuksia. Aamulla heräsimme sitten hieman jälkeen kuuden aamuhartauteen. Ei siellä pidempään olisi pystynyt ollakkaan-- teltat nimittäin kuumenivat ja viisi minuuttia teltan sisällä riitti siihen, että kaikki vaatteet päälläsi olivat aivan hiestä märkänä. Suihkumahdollisuuksiahan meillä ei ollut, joten kaikki hiki ja lika piti vaan kestää. Tosin pesin mä hiukseni niin, että keräsin pari pulloa, täytin vedellä, lainasin shampoota Korealaiselta kaverilta ja sitten banaanipuskan taakse hiustenpesulle. Ah, tuntui hyvältä.

Seuraavaan päivään mahtui lapsi-ministryä ison puun alla-- epätoivoista ministryä siis. Lapsia oli niin monesta kylästä, etteivät he tunteneet toisiaan ja siksi olivat hieman jähmeitä. Plus kaikki leikkimme olisi pitäneet pelata isolla kentällä, joten hätäkeinoja piti käyttää. Emme siinä ihan onnistuneet-- Heidi ainakin palasi kotiin muutamaa mustelmaa rikkaampana.

Kävimme myös ovelta ovelle evankelioimassa ja se oli ihan mieltsiä! Sai jakaa evankeliumin ihan sieltä alkujuurilta saakka, sillä nämä ihmiset eivät olleet kuulleetkaan Jeesuksesta.

Muita juttuja oli tietenkin ruoanlaitto- ja kun kyse on kylästä, ruoka kokataan tulella ja mitään valmiita kananfileitähän meillä ei ollut, vaan kanat piti ensin tappaa, nylkeä, paloitella ja sitten kypsyttää n. 3-4tuntia.. Leppoisaa. Seuraavana päivänä meille tapettiin kokonainen vuohi ja voi moro kun kuultiin ketkä on keittiövuorossa-- suomalaiset. Siinä oli tuskanhiki kaikillä päällä!

Meidän piti olla kylässä pidempääkin, mutta sateet pakottivat meidät pois-- jos olisimme jääneet, emme olisi päässeet pois kahteen viikkoon. En tiedä onko koskaa tuntunu niin hyvältä päästä suihkuun kun sillon kun saavuimme lopulta keskukselle. :)

Matkustamista Afrikkaan ja Afrikassa!

12 henkinen tiimimme oli lähdössä Afrikkaan kohti uusia seikkailuita, mutta ryhmän iso koko tuotti jo alussa hieman vaikeuksia. Jouduimme väkisinkin ostamaan tiimille liput kahdessa eri erässä- toiset lensivät Kööpenhaminan, toiset Frankfurtin kautta. Molemmilla oli matkassaan omat haasteet. Meidän ryhmältä meinattiin evätä Köpiksessä lennot Qatariin, sillä emme saapuneet portille HETI, vaan kävimme vessassa (ja öhöm, minä ja Tarmo käytiin Starbucksissa). Meille sanottiin että portille piti saapua puoli tuntia ennen-- ja kun katsoimme kelloa, olimme jopa 5 minuuttia ajoissa puolesta tunnista. Outoa toimintaa siis. Qatarissa taas Päivi joutui lentokoneesta eri bussiin ja hetken jo luulimme jo hävittäneemme hänet, kunnes lopulta joku bongas hänet. Halle! Toisella tiimillä on samoja ongelmia Qatarissa-- tosin bussit jättivät heidät vielä eri oviaukoille, joten aikaa tuhriintui turhaan odottamiseen ja lennolle piti lopulta juosta. Seikkailua oli. Kun tiimit saapuivat kentälle, meidän ekojen viiden porukka sai 14päivän kauttakulkuviisumit ja toinen porukka 90päivän normiviisumit. Myöhemmin selvisi syy miksi. Sitä ennen oli kumminkin matka YWAMin keskuksella ja kuinka ollakkaan, toisen tiimin kohdalla daladalasta puhkesi rengas.. :)

Aikamme Tansaniassa meni hyvin, pidimme erilaisia seurakuntakokouksia, saarnaten, opettaen ja näytellen draamoja niin lapsille kuin aikuisillekin. Ekassa lasten ministryssä vedimme spontaanisti näytelmän Daavidista ja Goljatista ja pakko sanoa-- hyvä porukka meillä kun uskaltaa ja osaa heittäytyä. Haha.

Aloimme heti alussa hakea viisumia Mishalle, joka venäläisenä tarvitsi erillisen viisumin Malawiin.. Mutta kaikkien yllätykseksi se hylättiin-- kahdesti. Siinä vaiheessa meidän ekojen piti lähteä kohti Malawia, jottemme joutuisi hankaluuksiin viisumiemme kanssa.

Tuo rattoisa matka Malawiin piti kestää 24tuntia, vaan kestikö? Kyllä, mutta myös "vähän" päälle. Nimittäin kokonaisuudessaan matkamme kestoksi YWAM Mwandegen keskusksesta Tansaniasta YWAM Blantyren keskukseen Malawiin kesti yhteensä 58tuntia!! Se piti sisällään monia yllätyksiä-- meiltä mm. huijattiin liian iso summa bussilipuissa, jouduimme maksamaan laukuistamme ylimääräistä ja kun saavuimme rajalle, meiltä kysyttiin "nukutteko bussissa vai otatteko hostellin?". Oltiin vaan et mitä ihmettä??! Koska ei oltu varauduttu mihinkään hostelleihin tai muihin, jouduimme viettämään yön bussissa, joka pydähdyksissä ollessaan alkoi kuhista torakoita, itikoita ja muita ällötyksiä.. Voin sanoa että aamulla kutisi joka paikka.

Aamulla meillä sitten sanottiin että kuski vie meidät rajalle, jossa leimaamme passimme. Kun menimme ulos autosta, bussi kääntyi ja lähti tavaroinemme takaisin sinnepäin mistä olimme tulleet. Jäätävä tilanne. Mutta onneksi joku osasi ohjeistaa meitä menemään itse rajalle, hankkimaan exit- leiman ja kävelemään Malawin puolelle ja saamaan viisumit passeihin. Meillä ei ollut mitään tietoa kauan bussia piti odottaa.. Istuimme koko päivän rajalla, söimme lähikylästä ostettuja ylikalliita pottuja ja katsoimme kun bussimme tyhjennettiin, kaikki tarkistettiin ja lopulta pakattiin uudelleen.. Ilta yhdeksältä sitten jatkoimme matkaa ja vietimme yön bussissa, joka oli entistä täydempi. Rajalla bussi oli täyttynyt niin, että käytävä oli puoleen väliin bussia niin täynnä, että jouduimme kiipeämään omille paikoillemme ja pissataukoja ei ollut-- ja jos olisi ollut, niihin ei olisi kerennyt kömpiä kaiken sen tavarapaljouden takia.

Niin- yhdessä vaiheessa bussi ei ollut pysähtynyt kymmeneen tuntiin ja tuntu et rakko halkee, koska pysähdystä ei näkynyt, lähdin lopulta äkäisenä pitkin käsinojia kävelemään ja pyysin pysähdystä. Sain osakseni vain kuskien naurut "Muzungu (valkoihoinen) haluaa pissalle". Onneksi paikalla oli joku, joka kävi käskemässä kuskin pysähtyä. Ryntäsin ekana ulos jonnekkin puskan taakse ja kun palasin bussille, oli koko bussin ulkoedusta täynnä miehiä ja naisia tarpeillaan-- eli oli myös muillakin kun muzungulla hätä. Haha. Lopulta pääsimme onneksi perille Blantyreen ja saimme nauttia posliinivessoista ja lämpimästä suihkusta.. Niitä herkkuja ei Tansanian keskuksella ollut, vaan vessana toimi reikä maassa ja suihku oli aina kylmä.

 Toinen tiimi tuli Malawiin vasta kolme viikkoa meidän jälkeen ja niihin kolmeen viikkoon mahtui jos jonkinmoista käännettä.. :)

Afrikan erilaisuus on rikkaus!

 Tammikuun alussa lähdin neljännelle Afrikan matkalleni-- tällä kertaa lennot menivät Malawin sijasta Tansaniaan. Lähes jokainen suunnitelma mikä meillä oli, meni täysin uusiksi. Voin sanoa suoraan että ilman Jumalaa olisimme olleet aika hukassa, mutta koska Hän on kanssamme minne menemmekin, niin voimme aina luottaa siihen että tilanne on hallinnassa.


Tansania osoittautui yllättävän samanlaiseksi, mutta silti todella erilaiseksi kuin Malawi. Olin yllättynyt kuinka vähän ihmiset loppujen lopuksi puhuivat englantia ja huomasin alkuun kamppailevani erilaisen aksentin ymmärtämisessä. Yllättävän pitkälle sitä pääsee ilman yhteistä kieltä, mutta sitten kun piti asioida kylän marketeissa tai bussissa niin johan tuli ongelmia. Onneksi meillä oli lähes aina tulkki mukana.

Isompana erona Malawiin kumminkin huomasin paikallisen daladala- eli minibussi kulttuurin. Malawissa minibusseihin sisällemeno sujuu aina rauhallisesti, saat aina istumapaikan, sinulla on tilaa hengittää ja voit kätevästi naapurin kanssa vaihtaa rahoja niin, että toinen maksaa myös sinun osuutesi ja saat varmasti vaihtorahatkin takaisin. Samaa en voi sanoa Tansaniasta, haha!! Daladaloihin rynnimminen oli jotain ennennäkemätöntä!! Ihmiset suorastaan riiteli sisään pääsemisestä ja käytti kyynärpää tekniikkaa ja osa kiipesi jopa ikkunoista sisään. Erään kerran mä ja Misha oltiin tulossa daladalalla erääseen kaupunginosaan Darissa, Mbagalaan. Mä olin viimeinen joka poistui, tai yritti poistua daladalasta. Viimeiseksi kun jäin, sain kokea hirveän massan voiman, kun ihmiset yrittivät molemminpuolin ängetä sisään bussiin, kun minä vielä olin oviaukossa. Aloin hitaasti valua taaksepäin, kunnes lopulta huusin Mishaa apuun ja ojensin hänelle käden, jotta hän sai vedettyä mut ulos. Haha! En kaipaa daladaloja pätkääkään. Kerran roikuin henkeni menettämistä peläten oviaukossa kun arviomme bussiin mahtumisesta osoittautuikin vääräksi. Hyvin meni ja hengissä ollaan. Yllättävän paljon noihin vanhoihin Toyota Hiaceihin mahtui jengiä. Suomessa niissä saa laillisesti olla ehkä 12, no meitä oli parhaimmillaan 40. :)

Hömppä ku oon, niin oon jotenki aina aatellu Tansanian olevan kristitty valtio-- mutta ainakin ulkoasiainministeriön mukaan totuus on toinen. Kristittyjä on 30%, muslimeja 35% ja muita 35%. Mekin asuttiin muslimialueella Dar Es Salamin kupeessa ja se näkyi kaikkialla. Daladalat olivat täynnä Allah- juttuja, lähimoskeijakuulutti rukoushetkeä monesti päivässä ja ihmisten pukeutuminen oli muslimi- uskontoa kunnioittavaa. Toisin taas Malawissa. Kristittyjä Malawissa on jopa 80%, muslimeita 13% ja loput 7% on muita uskontoja. Aikamoinen ero. Malawissa minibussit taas olivat täynnä "Jesus is the Lord"- tarroja ja jokainen oli enemmän tai vähemmän uskonnollinen. Sanon uskonnollinen siksi, että nämä ihmiset kyllä sanoillaan kerskaavat Jeesusta, mutta harva oikeasti tuntee kuka Jeesus todella on ja että meidän tulisi elää Hänelle kaikelle mitä meissä on.

Tässä pientä alkupalaa matkastamme Afrikkaan.. <3 p="">