Autoilua ja seurakuntia

Malawissa autolla ajaminenkin tuli tutuksi-- ensimmäisellä ajollani tosin ajoin väärällä kaistalla, siellä kun on toispuoleinen liikenne. Haastetta teki myös se, että ratti oli "pelkääjän paikalla" ja maasto oli todella erilaista. Tiet olivat pomppuisia, mutaisia, kapeita, täynnä eläimiä ja ihmisiä jotka eivät väistäneet mihinkään. Ajamiseen kumminkin tottui ja se alkoi tuntua mielekkäältä-- joskin ei aina. Eräänä sunnuntaina lähdimme kokoukseen ja ensimmäinen ryhmä vietiin perille, jonka jälkeen auto palautettiin meille. Oletin toki että meidätkin vietäisiin ja olin jo kipuamassa takakonttiin, kunnes toisen tiimin vienyt henkilö tuli luokseni ja laski avaimet käteeni ja sanoi: sinä ajat. No eihän tuo minua haitannut- alussa.

Matkan edetessä tajusin kumminkin että reitti olikin aivan kamala. Se johti pitkin markkinan välissä olevaa reittiä ja ihmisiä reitillä oli sadoittain. Suurin osa ei tehnyt elettäkään väistääkseen, vaan jouduin "pujoittelemaan" jo muutenkin kapealla möykkyisellä tiellä. Ongelmaa ei ollut ennenkuin vastaan tuli toinen auto.. Siinä sitä sitten peruuteltiin ja koitettiin tehdä tilaa molemmille.. Matka jatkui ja edessä olikin silta, tosin sillasta n. puolet oli romahtanut sivulta ja sen yli piti mennä tarkassa kulmassa, jotta ei tippuisi alhaalla menevään rotkoon.. Pysähdyin hetkeksi ennen siltaa ja sanoin ääneen: "Jeesus, auta!" ja sitten mentiin-- läpi päästiin, kiitos Herralle. Haha. Myöhemmin tie muuttui ikäänkuin poluksi ja edessä oli vielä tynnyrisillan ylitys ennenkuin lopulta saavuimme kirkolle..

Seurakunnan seinä oli pari viikkoa takaperin mennyt rikki kaatosateissa-- tai rikki ja rikki, seinä oli puoliksi irronnut. Steve aloitti kokouksen ylistyksellä-- oli mahtavan kuuloista kun ihmiset ylistivät täydestä sydämestään, kaikella äänellään ja pistivät vielä kroppansakin tanssiin. Kokouksen aikana siunattiin pari kuukautta vanha vauvakin-- joskaan kukaan ei nähnyt vauvaa, sillä hän oli ison huovan sisään käärittynä. Vauvaa ei edes meinattu siunata, sillä pastorin kysyessä äidiltä että lupaako hän huolehtia lapsen hengellisestä kasvusta, oli äidin ääni liian heiveröinen.. Lopulta sekin saatiin onneksi suoritettua.

Tiimimme esitti kokouksessa draamaa, jakoi todistuksia, saarnasi, sekä rukoilimme myös seurakuntalaisten puolesta. Koimme yhteyttä tämän seurakunnan kanssa, jaoimme toinen toisillemme rohkaisun sanoja ja uskon että vielä eräänä päivänä pääsen vierailemaan siellä uudelleen.