tyttö siiventyngillään

Eilen illalla kun pyöreskelin sängyssäni saamatta unta, mietin kaikenlaisia juttuja elämästäni. No lähinnä nuo aatokset kohdistuu nykyään elämäni missioon. Niinku eilenillallakin.. Mietin sitä mitä kaikkea tulisinkaan tekemään Malawissa jos sinne joskus muuttaisinkin ihan lopullisesti. Mietin kaikkia niitä orpoja ja mitä tarpeita heillä on. Jos tuleva matkani tulee onnistumaan, niin tulen olemaan sillä kolme kuukautta, pisimmän ajan siis mitä olen ollut poissa yhtäjaksoisesti Suomesta ja poissa perheeni ja ystävieni luota. Aiemmin mulla on myös ollut aina joitain suomalaisia (ja jenkkejä) mukana matkoilla, mutta nyt ei olis. Okei, sitä ennen on matka New Yorkiin ja siellä en edes tunne suomalaisia, joten se on pientä alkuharjottelua matkalleni. Mutta siitä pääsenkiin taas siihen asiaan että tajusin että tulisin tän vuoden aikana olemaan ainakin neljä kuukautta poissa! Eli siis vuosi vuodelta tää mun poissaoloni on vaan lisääntyny. Se oli aika mielenkiintosta tajuta ja mulle vaan tuli hymy huulille! Mitenhän ensi vuonna on?? Joku meidän opettajista joskus sanoi että jos sulla ei ole erityistä kutsua Suomeen, niin sitten sut on kutsuttu ulkomaille. Mä olin ennen niin varma että tuun jäämää Suomeen.. Mutta en sano että se olisi ollut mun haluni, mä vaan luulin niin. Mä ihailin lähetyssaarnaajia Afrikassa (koska en kuullu et muualla olis lähetyssaarnaajia) ja rukoilin että Jumala lähettäis mutkin lähetystyöhön. Ja noi hennot, pienet rukoukset/ unelmat Jumala kuuli. Kun mä olen Suomessa, niin mun rukouksissani on aina kysymys: Minne seuraavaksi? Ja kun sen tiedän niin sitten ajatuksissani on aina päivittäin se maa ja mitä siellä voi tehdä ja kehen ottaa yhteyttä.. En siis koe erityistä kutsua Suomeen. Kerran tätini viittasi mun matkusteluja ja elämäntehtävääni hyvin "hengellisellä tavalla" ja niihin sanoihin päätän tän merkinnän: "Taitaa olla sillä Tinnillä pienet siiventyngät selässään".