Tinni ja sen Simba!

Viimeisimmät Afrikka- stoorit jäi hieman kesken ja nyt jo uusia kokemuksia hakemaan! Olen siis Frankfurtin lentokentällä ja matkalla muruseni luokse Tansaniaan. En olisi koskaan uskonut että saman vuoden sisällä pääsen kahdesti Afrikkaan, mutta näin se elämä vie. Muistan kun Tansaniassa ihmiset kyselivät milloin tulen takaisin ja vastasin vaan "ehkä heinäkuussa", tarkoittamatta siitä sanaakaan. Nyt kumminkin tuo silloinen lausahdukseni käykin toteen, enkä ole asiasta moksiskaan.

Tällä kertaa matka on kumminkin hyvin erityinen. Olen ollut aiemminkin Afrikassa yksin, mutta joka kerta olen nähnyt joitain suomalaisia matkallani. Tällä kertaa en ainakaan etukäteen tiedä tapaavani ketään suomalaisia, joten tulen tiiviisti viettämään aikaa Tansanialaisten kanssa. Enkä kenen tahansa kanssa, vaan mahdollisen uuden perheeni kanssa. Niinpä. Mainitsinkin jo murusen. :D

Brightonista ja musta riittäisi jos jonkinmoista hassua juttua kerrottavaksi.. Mutta taidan jättää ne parempaa hetkeä varten. Frankfurtin ankea kenttä ei oikein anna aihetta romantisoinnille. Tästä kentästä on muutenkin huonoja muistoja. En saanut edes rinkkaani tsekattua sisään vielä, joten nytpä kanniskelen tuollasta 20kilon rinkkaa ja ainakin 5-7kiloa painavaa käsimatkatavaralaukkua mukanani minne menenkin. Niin, odottavan aika on pitkä- täällä ollaan vielä kuusi tuntia ennen seuraavaa lentoa, Dubaissa 4h vaihto ja sitten lopulta Tansaniaan.

Dubaista mua peloteltiin että mitään lääkkeitä ei sitten saa viedä mukana tai tulee 4 vuoden vankeusrangaistus. Oli pakko hakea äsken kumminkin ibuprofeenia ja ilokseni farmaseutti oli Dubaista ja sanoi että kyllä sä sinne nää Dolorminit (Burana) saat viedä. :D Toisena pelottelun aiheena oli teksti jossain netissä että eräs mies oli syöny Heathrown kentällä sämpylän, siitä oli kolme siementä tippunut vaatteille ja mies melkein sai siitä neljän vuoden vankeusrangaistuksen. Öö. Onko tää urbaanitarina?? Ei pidä vissiin syödä mitään ennenku nousee koneeseen, eikä koneessakaan. No ehkä nyt ei niin.

Tansaniassa mua odottaa jokatapauksessa Brighton kentällä. On se vaan jännä nähdä päälle kolmen kuukauden jälkeen-- yhteyttä ollaan pidetty whatsappilla ja skypellä, kiitos ilmaisohjelmien keksijät! Mutta eihän kasvotusten näkemistä voita mikään! Mulla on jo pitkän aikaa ollut mahakipuja, niinku aina sillon ku tietämättäni stressaan jotain. Tosin-- nyt stressaan tietoisestikkin. :D Haha. Brighton on herttainen Jumalaa- rakastava ja pelkäävä mies. Me tullaan ainakin tapaamaan hänen vanhempansa, veljensä ja sisko. Mua on myös pyydetty pitämään seminaari liittyen lähetystyöhön ja edessä on varmaan aina joku saarna, todistus tai yksilödraama mihin tahansa seurakuntaan jalallani astun. No, kokemusta moisesta on, joten ei auta kun vaan avata suu ja luottaa että Herra antaa kaikille sen mukaisesti kun he tarvitsevat.

Brightonin perhe asuu onneksi Kilimanjaro- vuoren lähellä. joten muutama ylöspäin suuntava askelkin tulee siis otettua-- tosin lumenhuippuinen vuori jääköön toistaiseksi valloittamatta. Toiveena olis myös nähdä kauniita villieläimiä, upea Intian valtameri ja mahdollisesti käydä Keniassa.. Se saattaa jäädä toiseen kertaan.

Yhden jutun voin sanoa Brightonista. Kun olin ollut viime reissullani Afrikassa muutaman viikon, kysyi veljeni Eko ettö joko oot metsästänyt leijonan. En silloin vielä voinut sanoa joo, mutta nyt voin, sillä Brightonin Masai- nimi on Simba, eli leijona. Mä kai oon se tyhmä Pumba sitten. :D Kiitos Miialle sen sanan opettamisesta! Haha! Tulee käyttöön!

Autoilua ja seurakuntia

Malawissa autolla ajaminenkin tuli tutuksi-- ensimmäisellä ajollani tosin ajoin väärällä kaistalla, siellä kun on toispuoleinen liikenne. Haastetta teki myös se, että ratti oli "pelkääjän paikalla" ja maasto oli todella erilaista. Tiet olivat pomppuisia, mutaisia, kapeita, täynnä eläimiä ja ihmisiä jotka eivät väistäneet mihinkään. Ajamiseen kumminkin tottui ja se alkoi tuntua mielekkäältä-- joskin ei aina. Eräänä sunnuntaina lähdimme kokoukseen ja ensimmäinen ryhmä vietiin perille, jonka jälkeen auto palautettiin meille. Oletin toki että meidätkin vietäisiin ja olin jo kipuamassa takakonttiin, kunnes toisen tiimin vienyt henkilö tuli luokseni ja laski avaimet käteeni ja sanoi: sinä ajat. No eihän tuo minua haitannut- alussa.

Matkan edetessä tajusin kumminkin että reitti olikin aivan kamala. Se johti pitkin markkinan välissä olevaa reittiä ja ihmisiä reitillä oli sadoittain. Suurin osa ei tehnyt elettäkään väistääkseen, vaan jouduin "pujoittelemaan" jo muutenkin kapealla möykkyisellä tiellä. Ongelmaa ei ollut ennenkuin vastaan tuli toinen auto.. Siinä sitä sitten peruuteltiin ja koitettiin tehdä tilaa molemmille.. Matka jatkui ja edessä olikin silta, tosin sillasta n. puolet oli romahtanut sivulta ja sen yli piti mennä tarkassa kulmassa, jotta ei tippuisi alhaalla menevään rotkoon.. Pysähdyin hetkeksi ennen siltaa ja sanoin ääneen: "Jeesus, auta!" ja sitten mentiin-- läpi päästiin, kiitos Herralle. Haha. Myöhemmin tie muuttui ikäänkuin poluksi ja edessä oli vielä tynnyrisillan ylitys ennenkuin lopulta saavuimme kirkolle..

Seurakunnan seinä oli pari viikkoa takaperin mennyt rikki kaatosateissa-- tai rikki ja rikki, seinä oli puoliksi irronnut. Steve aloitti kokouksen ylistyksellä-- oli mahtavan kuuloista kun ihmiset ylistivät täydestä sydämestään, kaikella äänellään ja pistivät vielä kroppansakin tanssiin. Kokouksen aikana siunattiin pari kuukautta vanha vauvakin-- joskaan kukaan ei nähnyt vauvaa, sillä hän oli ison huovan sisään käärittynä. Vauvaa ei edes meinattu siunata, sillä pastorin kysyessä äidiltä että lupaako hän huolehtia lapsen hengellisestä kasvusta, oli äidin ääni liian heiveröinen.. Lopulta sekin saatiin onneksi suoritettua.

Tiimimme esitti kokouksessa draamaa, jakoi todistuksia, saarnasi, sekä rukoilimme myös seurakuntalaisten puolesta. Koimme yhteyttä tämän seurakunnan kanssa, jaoimme toinen toisillemme rohkaisun sanoja ja uskon että vielä eräänä päivänä pääsen vierailemaan siellä uudelleen.

Maissinjakamista ja kyläilyä Kambalamessa

Malawissa saimme olla useinkin mukana kylissä jakaen maissia. Ajelimme ympäriinsä Coca-Cola rekalla, täyttäen ensin sen isoilla määrillä maissia, sitten istuimme maissien päälle koko pitkät matkat kyliin, joinne pääseminen sisälsi monen monta kuoppaa ja hiekkaisia teitä.. Jokaisesta kylästä oli valittu kaikista huonoiten pärjääviä/ heikompia orpoja, joille sitten lahjoitettiin säkki, eli n. 50kg, maissia. Maissi oli jyvinä, joten orpojen tuli vielä päästä myllylle jauhamaan se. Maissijauhosta taas valmistetaan nsimaa (ugali swahilin kielellä), joka on ikäänkuin tönkköä mannapuuroa-- yllättävää kyllä, paikallisten herkkua. Itselleni tuo nsima oli jokseenkin mautonta, mutta ihan syötävää. Paikalliset olivat todella kiitollisia maisseista ja se hämmensi mua. Siinä piti miettiä kuinka hyvään itse on tottunut ja että olisinko minä kiitollinen jos saisin säkin maissia? Aluksi tuntui niin turhalta jakaa vain maissia, mutta sitten kun tajusin että ihmiset olivat selvinneet pelkällä sinapinlehdellä viikkoja, aloin ymmärtää että maissi todella toisi muutosta heidän ruokaansa ja vatsat tulisivat paljon täydemmiksi. Tuntuu että olemme tottuneet liian hyvään täällä ja emme osaa arvostaa pieniä emmekä isoja asioita-- emmekä niitä etuoikeuksia mitä meillä on.

Pääsimme myös One Way Missionin kylään Kambalameen, lähelle Mosambikin rajaa. Minulle se oli jo neljäs kerta ja jälleen kerran sain hämmästellä miten kylässä oli tapahtunut muutosta. Ensimmäisellä visiitilläni kylässä oli pienen pieni klinikka, jossa lääkäri otti vastaan potilaita n. 1,5x1,5metriä kokoisessa huoneessa, me nukuimme savimajassa ruokomatolla, söimme ruokamme savimajan lattialla istuen ja kuokimme alta pois maissipeltoa. Sittemmin sinne on ilmestynyt kuokkimamme maissipellon tilalle isompi klinikka, iso orpokoti, mission- rakennus, iso keittiö, koti Mariannelle ja Macille ja rakennustyöt ovat kokoajan etenemässä. Kambalameen rakennetaan kokoajan-- navettaa lehmille, vuohille, kanalaa, henkilökunnan asuntolaa, neuvolaa, labra-tiloja yms.. Ja myös ihmisissä on tapahtunut muutosta. Paikalliset ovat ikäänkuin löytäneet elämälleen sisällön ja jokainen on kunnostautunut oman toimeentulonsa hankkimisessa.

One Wayllä on Kambalamessa klinikka sairaille, orpokoti orvoille, kummiohjelma orvoille, vammaisille ja työntekijöille, vanhustenhoitoa, vammaistyötä, hiv/aids- tukiryhmä, rakennustyömaata ja muita ohjelmia. On upeaa kuinka ihmiset ovat halunneet lähtemään tätä työtä-- ulkoasiainministeriö mukaanlukien.

Meidän tiimimme meni Kambalameen kahdessa ryhmässä, minä ensimmäisessä. Saimme viettää paljon aikaa orpojen kanssa-- pitäen orpokokouksia, leikkien ja pelaten mm. jalkapalloa koulun isolla märällä kentällä ja vaan ollen ja rakastaen heitä. Minä ja Lilja saimme myös olla klinikalla-- mm. laboratoriossa tehden malaria- ja raskaustestejä.

Itse sairastuin kylässä ollessani malariaan itsekin.. Sain siihen malaria- lääkityksen ja lopulta parin päivän päästä jouduin myös quiniini- tippaan. Mutta malariahan on voitettavissa oleva tauti, joten toivuin taudista ja pääsin nauttimaan elämästä!

Chikondi ja viikonloppu puskassa.

Ensimmäisellä viikolla Malawissa me vierailtiin Chikondi- nimisessä paikassa (tarkoittaa rakkautta). Chikondi on paikka vammaisille orvoille. Meidän vierailumme aikana siellä oli lapsia ehkä n. 30-40, mutta todellisuudessa heitä on enemmänkin. Kaikki näistä lapsista eivät kumminkaan asu Chikondissa, vaan he tulevat sinne päivittäin ikäänkuin "kouluun" opiskelemaan. Lapsilla oli erilaisia vammoja-- osa oli sokeita, osa kuuroja, joillain oli liikuntarajoitteita ja osa oli kehitysvammaisia. Kun saavuimme Chikondiin, näimme monia ränsistyneitä rakennuksia, joissa nämä pienkoiset asuvat. Ruoka kokattiin tulella ja nälkäisiä suita oli monia. Lounaaksi lapset söivät maissi-/soijapuuroa, hieman eri siihen mitä olemme tottuneet kouluissa ja päiväkodeissa saamaan.

Kun menimme "päärakennukseen", lapset istuivat lattialla seinän vieressä. Keillä oli ruokomatto alla, keillä ei. Lapset olivat pukeutuneet rikkinäisiin vaatteisiin.. Vaikka olen paljon nähnyt, niin silti sydäntäni särki nähdä näitä pieniä keillä on niin pienet mahdollisuudet elämäänsä. Mutta toisaalta taas sydäntäni lämmitti nähdä kuinka tämä vanhahko pariskunta olivat antaneet koko elämänsä, jotta lapsilla oli edes jotain. Saimme heille näyttää draamoja, opetusta, laulattaa heitä ja pelata muutamia pelejä yhdessä.

Toinen juttu mitä teimme ensimmäisellä viikolla oli valmistautuminen ja kylään meneminen. Valmistauduimme kylään menoa varten mm. lastaamalla coca-cola rekan täyteen maissia ja rukoilimme myös paljon edessä olevan matkamme puolesta. Kun lopulta koitti aika lähteä, ahtauduimme rekkaan ja land cruiseriin. Edessä oli kaksi tuntia vuoristotiellä pujottelua alas laaksoon ja sitten 40kilometriä kuoppaista hiekkatietä pitkin kohti kylää-- kokonaisuudessa matka kesti 6tuntia.

Kun saavuimme perille, laitoimme aluksi telttakylämme pystyyn pimeässä ja jouduimme ötököiden syötäväksi-- siinä ei myrkyt oikein auttaneet. Kylään oli saapunut kaikki kyläläiset ja myös naapurikylien asukkaita. Noin ilta kymmeneltä lopulta aloimme näyttämään Jeesus- filmiä ihmisille-- ja siis tuo filmihän on vaivaiset kolme tuntia pitkä. Siinä vaiheessa kun Jeesus naulattiin ristille, filmi pysäytettiin ja Jarkko meni pitämään lyhyen saarnan siitä mitä Jeesus puolestamme teki ja kuinka Hänet otetaan vastaan. Kun kysyttiin kuka haluaa antaa elämänsä Jeesukselle, meinasin saada sydärin, sillä melkein kaikki paikalle tulleet (yli sata) antoivat elämänsä Jeesukselle! Se oli jotain niin käsittämätöntä ja upeeta!

Filmi jatkui ja pian sen jälkeen saimme mahdollisuuden rukoilla sairaiden puolesta. Aluksi ajattelin kaikota pois paikalta-- hieman peloissani, koska en uskonut että mun rukouksilla kukaan paranisi. Etelä-Afrikkalainen kaverini kumminkin otti minut siinä vaiheessa mukaansa ja "jouduin" rukoilemaan sairaiden puolesta-- ja sain nähdä paljon paranemisia! Selkävaivat, haavat, kuulo-ongelmat.. Wow. God is good!

Joskus lähempänä kahta pääsin nukkumaan täynnä uusia kokemuksia. Aamulla heräsimme sitten hieman jälkeen kuuden aamuhartauteen. Ei siellä pidempään olisi pystynyt ollakkaan-- teltat nimittäin kuumenivat ja viisi minuuttia teltan sisällä riitti siihen, että kaikki vaatteet päälläsi olivat aivan hiestä märkänä. Suihkumahdollisuuksiahan meillä ei ollut, joten kaikki hiki ja lika piti vaan kestää. Tosin pesin mä hiukseni niin, että keräsin pari pulloa, täytin vedellä, lainasin shampoota Korealaiselta kaverilta ja sitten banaanipuskan taakse hiustenpesulle. Ah, tuntui hyvältä.

Seuraavaan päivään mahtui lapsi-ministryä ison puun alla-- epätoivoista ministryä siis. Lapsia oli niin monesta kylästä, etteivät he tunteneet toisiaan ja siksi olivat hieman jähmeitä. Plus kaikki leikkimme olisi pitäneet pelata isolla kentällä, joten hätäkeinoja piti käyttää. Emme siinä ihan onnistuneet-- Heidi ainakin palasi kotiin muutamaa mustelmaa rikkaampana.

Kävimme myös ovelta ovelle evankelioimassa ja se oli ihan mieltsiä! Sai jakaa evankeliumin ihan sieltä alkujuurilta saakka, sillä nämä ihmiset eivät olleet kuulleetkaan Jeesuksesta.

Muita juttuja oli tietenkin ruoanlaitto- ja kun kyse on kylästä, ruoka kokataan tulella ja mitään valmiita kananfileitähän meillä ei ollut, vaan kanat piti ensin tappaa, nylkeä, paloitella ja sitten kypsyttää n. 3-4tuntia.. Leppoisaa. Seuraavana päivänä meille tapettiin kokonainen vuohi ja voi moro kun kuultiin ketkä on keittiövuorossa-- suomalaiset. Siinä oli tuskanhiki kaikillä päällä!

Meidän piti olla kylässä pidempääkin, mutta sateet pakottivat meidät pois-- jos olisimme jääneet, emme olisi päässeet pois kahteen viikkoon. En tiedä onko koskaa tuntunu niin hyvältä päästä suihkuun kun sillon kun saavuimme lopulta keskukselle. :)