Afrikka opettaa monia asioita. Kärsivällisyys niistä ehkä päällimmäisenä tulee mieleen.. Onneksi kumminkin kokemus alkaa jo hieman helpottaa, se ettei enää odota asioiden tapahtuvan samaan tahtiin kuin Suomessa ja että tajuaa nähdä erilaisuudet rikkauksina. Jossain vaiheessa sitä pitää pysähtyä pohtimaan ja todeta että minun ei ole tarkoitettu muuttavan koko Afrikkaa yhdessä hetkessä. Oikeastaan, eihän tuo olisi mahdollistakaan. Muistan joskus opetuslapseuskoulun lähetystunneilla kun puhuttiin siitä, että meidän ei tulisi lähteä sillä asenteella että muutamme kaiken täällä sellaiseksi mikä meistä tuntuisi hyvältä ja jopa oikealta, vaan että meidän tulisi ottaa se asenne, että mitä me voimme täällä oppia. Oikeasti se antaa paikallisillekin sen kuvan että me olemme todella kiinnostuneita heistä ja haluamme tutustua ja oppia. Se taas kasvattaa kunnioitusta ja luottamista ja jossain vaiheessa tulee se aika kun itse voin sitten alkaa jakamaan omia osaamisiani. 26.7.2017
Hakuna matata!
Afrikka opettaa monia asioita. Kärsivällisyys niistä ehkä päällimmäisenä tulee mieleen.. Onneksi kumminkin kokemus alkaa jo hieman helpottaa, se ettei enää odota asioiden tapahtuvan samaan tahtiin kuin Suomessa ja että tajuaa nähdä erilaisuudet rikkauksina. Jossain vaiheessa sitä pitää pysähtyä pohtimaan ja todeta että minun ei ole tarkoitettu muuttavan koko Afrikkaa yhdessä hetkessä. Oikeastaan, eihän tuo olisi mahdollistakaan. Muistan joskus opetuslapseuskoulun lähetystunneilla kun puhuttiin siitä, että meidän ei tulisi lähteä sillä asenteella että muutamme kaiken täällä sellaiseksi mikä meistä tuntuisi hyvältä ja jopa oikealta, vaan että meidän tulisi ottaa se asenne, että mitä me voimme täällä oppia. Oikeasti se antaa paikallisillekin sen kuvan että me olemme todella kiinnostuneita heistä ja haluamme tutustua ja oppia. Se taas kasvattaa kunnioitusta ja luottamista ja jossain vaiheessa tulee se aika kun itse voin sitten alkaa jakamaan omia osaamisiani. 1.7.2017
"Life authentic"
12.2.2017
Mitä kuuluu?
Aika näyttää mihinkä sitä mennään seuraavaksi. Mielessä on kumminkin parikin seikkailua jotka tekisin mielelläni milloin vain. Sitä ennen on kumminkin aika pysähtyä hetkeksi-- pysähtyminen onkin jo kestänyt päälle pari vuotta. Se on pitkä aika minulle ja edelleenkin kuulen lähes viikottain kysymyksen että no, milloin sinä lähdet taas.. Palan halusta vastata että PIAN, mutta totuus on se, että tällä hetkellä olen juuri oikealla paikalla oikeaan aikaan.. Tässä näin. En muualla.
On tavallaan aika hassua että meillä on koti jossa on muutakin kun vain sänky ja vanhat siniset sohvat.. Ne ketkä luonani vierailleet muistavat varmaan kyseiset sohvat ei niin pehmoisina ja lötköttelyyn sopivina. Ruokapöytä vaihtui isompaan, ihana sohva tuli siskolta, telkkarikin saatiin siskon kaverilta kun he halusivat vaihtaa, kukkia ja kasvejakin on päässyt kerääntymään sen verran että piti jo erikseen kukkapöytäkin ostaa.. Ja mikä parasta, kasvit ovat edelleen elossa! Kiitos Brightonin! Kaikki puhuu sen puolesta että olemme asettuneet paikoillemme.
Mutta. Sisimmässä sykkii yhä unelma ja näky jostain muustakin. Mutta sen aika on sitten kun on. Olen aina halunnut lähteä kaukomaille mahdollisimman aikaisin.. Mutta on tarinoita ihmisistä jotka ovat saaneet näyn ja kutsun hyvin nuorena ja sitten lähteminen onkin tullut vasta monien vuosien päästä. Jopa kymmenien vuosien. Välillä ajatus pelottaa minua-- onkohan se myös minun tieni..
Onneksi pelko ei kumminkaan täytä sisintäni. Ajattelen niin että jos vain lähden odottamatta oikeaa hetkeä, niin minulla ei ole virkaa eikä paikkaa siellä. Ajoitus on tärkeä-- kunhan muistuttaa itselle siitä mikä odottaa eikä vain jämähdä paikoilleen.
Tämä hetki juuri nyt on tärkeä. Tämä paikka on se mihin Jumala on minut johtanut. Jos lähdemme nyt, jotain tärkeää jää täällä saavuttamatta ja tekemättä. Tämä aika opettaa, ohjaa, kasvattaa, auttaa ymmärtämään. Meidät on tarkoitettu tähän nyt, näitä ihmisiä, näitä tilanteita ja näitä paikkoja varten.
Näitä ajatuksia välillä pyörittelen mielessäni ja ehkä tämä onkin vastaus niiden kysymyksiin jotka kysyvät minulta milloin.. Vastaukseni on pian. Mutta pitää muistaa, minun pian voi olla eri kuin sinun.. Ja ennenkaikkea se on eri Jumalan aikataulussa. :)
3.1.2016
Ohhoh, mikä vuosi!
Monet on päivitelleet mitä viime vuoden aikana on tapahtunut ja oon oikeasti ilolla lukenu monia upeita saavutuksia ja elämän pikkuiloja. Itselleni vuoden loppu on jotenkin aina semmonen huipennus, saadaan kaikki ikäänkuin päätökseen-- vaikka ei ehkä todellisuudessa niin oliskaan. Vuoden alku on taasen ollut sellasta että voihan kökkö, taas sama rumpa alkaa.. Vuoden lopussa ei ole niin paljon vaikka poliittisia kiistoja, mutta nyt on taas kokonainen vuosi aikaa kiistellä suvaitsevaisuudesta, pakolaisista ja palkkojen lyhennyksistä. Kaikki se taas pääsee pian valloilleen. Onko vuoden vaihtuminen siis niin hehkeetä. Ikääkin on kohta plakkarissa pyöreät 30. Mihin tämä aika meneekään. Noh. Kaikkien näiden ajatusten ja ehkä tuskailuidenkin keskellä tajusin jälleen että on tää arkinen elämä kyllä niin täynnä niitä upeita ja hauskoja yksityiskohtia että antaa tulla vaan vaikka tuutin täydeltä. :) Tai no, sanotaan että sopivassa määrin kiitos.
Mutta mikäs se sitten nämä vakavat aatokset käänsikin mieleni ja aikalailla koko naamankin hymyyn? Eilen illalla Brighton työvuoroni aikana oli katsellut jääkiekkoa ja kotona nähdessämme hän sitten kertoi että haluaisi oppia pelaamaan jääkiekkoa. Samaa oli myös sanonut 5-v veljenpoikani-- hänen mielessä ilmeisesti myös ne kultaiset pokaalit. No tänäänhän me sitten tartuttiin tuumasta toimeen ja käytiin ostamassa Brightonille ensimmäiset luistimet, Afrikan +30 läpi vuoden kun ei niin suotuisa tähän talviseen harrastukseen ole. Heti sitten kaivettiin myös minun luistimet esiin ja yhdessä soviteltiin luistimia- nyt ei kun kunnon jäille vaan. Että ihan sellainen arkinen pieni ajatus ja unelma se nostattaa hymyn esiin. Ei kaiken tarvikkaan olla niin synkkää.No. Ei se kyllä sitä ole ollutkaan viime vuonna. Töissä on riittänyt omat kiireet ja ajoittain stressitkin migreenien saattelemana.. Mutta. Monen monta hymyä on viime vuoteen mahtunut. Yksi näistä makeista nauruista oli tuossa vähän päälle kuukausi sitten. Brightonille nimittäin selvisi 11 kuukauden Suomessa asumisen jälkeen että maa missä asumme, todella on SUOMI! Olihan siinä hupia kerrakseen. Tosin todettakoon että hän tiesi asuvansa FINLANDissa, ei vain tiennyt mikä mahtaa olla Finland suomeksi. :)
Parisen vuotta sitten unelmoin että pääsisimme Brightonin kanssa yhdessä marjaan. Kuinka arkinen unelma, mutta unelma silti. Tekisi mieli sanoa että nyt on pakastin (tai kaksi) pullollaan marjoja kesän jäljiltä, mutta kun aikamoinen osa on löytänyt jo massuun asti. Mutta tuo unelma siis vihdoin toteutui viime kesänä. Löysimme kunnon mustikkemetsän, kävimme poimimassa makeita mansikoita, vadelmiakin löytyi aivan yllättäen, herukoita päästiin keräilemään Hämeenlinnassa kun olimme hakemassa serkulta ämpärillisen kirsikoita.. Puolukatkin kypsyivät ihan vieressä. Harmiksi kumminkin siskoni tarjoamat karviaiset löysivät "kotinsa" karvaisen ystävämme Nukan luo ensin (piikeistä viis) ja tyrninmarjat nappasi lintuparvi. Mutta. Eipä pakkaseen juuri olisi mahtunutkaan! Hillot ja mehutkin valmistui talven iloksi! Että niin ne hyvinkin arkisetkin unelmat toteutuvat. Viime vuoden viime minuuteilla tosin huomasin jo haaveilevani uudesta ensi kesän sadosta ja mietinkin että pitäisköhän hommata lisäpakastin että varmasti mahtuu.. :DTammikuussa syntyi isoveljeni toinen lapsi ja pian juhlittiinkin ristiäisiä. Siellä siskoni kanssa naureskeltiin keittiöllä autellessa että meillähän tätä aikaa auttamiseen piisaa kun ei ole omia lapsia vielä-- tiesin kumminkin että pian olenkin tässä keittiöapuna yksin. Ja niinhän sitten huhtikuu toi tullessaan siskolleni kauan odotetun pojan! Että nyt se on sitten kuuden täti yksin siinä keittiöapulaisen roolissa jos niikseen käy. Ja kaikille uteliaille mielille niin nyt ei ole kyllä tiedossa että tämä rooli oli mihinkään muuttumassa. ;)
Vuosi naimisissaoloa. Kysyin justiisa että mitä me tehtiin sillon. Kumpikaan ei oo mikään juhlija, joten taisi olla tavallinen päivä muiden joukossa. Yhtä arvokkaita kaikki. Viimeksi tänään katselin Brightonia ja repesin nauruun "tajutessani" taas jälleen että minä olen naimisissa ja Brighton on minun mieheni. Kuinka onnekas nainen olenkaan! Oikeasti. Yöt vieressäni nukkuu Brighton, joka yö haluaa laskea kätensä ylleni ja jossain vaiheessa nukahdettuani sitten työnnän hänet kuulema aika kovakouraisesti pois-- katsos kun tulee kuuma ja minä en mikään vilukissa ole. Brighton vähät välittää aamuäreydestäni, vaan aina rakastavasti toivottaa hyvät huomenet, usein saattaa minut töihin jos vain suinkin pystyy, eli ellei itse ole menossa kouluun, silloinkin tosin alkumatkamme on yleensä yhteinen. Kotona teemme työt tasapuolisesti, siivoamiset, ruoanlaitot. Teknisemmät asiat ja kasvien hoito on tosin hänen hommansa, muutoin tietokoneet ja kasvit kuolisivat pienessä hetkessä.
Romanttisuutta Brighton vielä opettelee. Eilen hän kuunnellutti minulla kuulemaansa kappaletta jossa sanotaan että sitten 70-vuotiainakin sitten rakastamme toisiamme tai vastaavaa. Muokkasi hieman ja sanoi ikuisesti-- odottaa meidän elävän 120 vuotiaiksi ja siitäkin eteenpäin siis rakkaus jatkuu. Se on sitä hänen romantiikkaa, aika herttaista. Mutta samassa laulussa sanottiin jotain että "suutele mua tuhanisen tähtien valojen alla"-- siihen kommentoin että niin, minä tykkäisin niistä tähtitaivaista mutta me ei koskaan olla tähtitaivaan alla. Hän nopeasti korjasi minun olevan väärässä ja muistutti YHDESTÄ kerrasta joka oli n. puolitoista vuotta sitten Afrikassa. Ja hieman oli aika kullannut Brightonin muistoja, sillä mitenkään romanttistahan se ei ollut. Minun piti nimittäin lähes suutahtaa Brightonille jotta hän tulisi ulos, sitten hän puki päälleen paksun talvitakin (muistakaa se Afrikan +30 läpi vuoden!!), otti mukaansa kaksi tuolia ja teekupin itselleen. Tuolit hän asetti pihan keskelle ja siihenhän hohkasi ulkolamppu valoaan, tähdet olivat siis aivan sivuseikka. Mutta. Romantiikka on sellainen laji että jokaisella on tapansa se ilmaista ja olen aika hyvin tottunut nauttimaan niistä pienistä sanoista.. Ja olenhan saanut yllättävän lahjankin muuten, ihan synttäreiden tai muiden juhlien ulkopuolella. Odotin innolla mikä lahja oli, ihanhan se ei sitä ollut mitä ajattelin. Mutta kyllähän se lämmittää mieltä että tietokoneeni on nyt suojattu, kiitos lahjan joka oli siis viruksentorjunta-ohjelma.Mutta jokseenkin voisin sanoa että nämä on aika mukavia asioita viime vuodesta muisteltavana-- ja paljon enemmänkin olisi muisteltavaa ja kerrottavaa, mutta jos nyt ei ihan kaikella mässäile näin vuoden alkajaisiksi. :)







