Hakuna matata!

Afrikka opettaa monia asioita. Kärsivällisyys niistä ehkä päällimmäisenä tulee mieleen.. Onneksi kumminkin kokemus alkaa jo hieman helpottaa, se ettei enää odota asioiden tapahtuvan samaan tahtiin kuin Suomessa ja että tajuaa nähdä erilaisuudet rikkauksina. Jossain vaiheessa sitä pitää pysähtyä pohtimaan ja todeta että minun ei ole tarkoitettu muuttavan koko Afrikkaa yhdessä hetkessä. Oikeastaan, eihän tuo olisi mahdollistakaan. Muistan joskus opetuslapseuskoulun lähetystunneilla kun puhuttiin siitä, että meidän ei tulisi lähteä sillä asenteella että muutamme kaiken täällä sellaiseksi mikä meistä tuntuisi hyvältä ja jopa oikealta, vaan että meidän tulisi ottaa se asenne, että mitä me voimme täällä oppia. Oikeasti se antaa paikallisillekin sen kuvan että me olemme todella kiinnostuneita heistä ja haluamme tutustua ja oppia. Se taas kasvattaa kunnioitusta ja luottamista ja jossain vaiheessa tulee se aika kun itse voin sitten alkaa jakamaan omia osaamisiani.

Ihan käytännön elämässä nämä asiat mm. liittyvät puhtaanapitoon, ruoanlaittoon, kaikkeen käytännöllisyyteen. Vaikka meillä Suomi- kodissa löytyy lattialasta, mieheni mieluummin pesee lattiat afrikkalaiseen tapaan, eli rätti lattialle, kumarrutaan ja sitten vaan käsin “luututaan”. Monet asiat täällä hoituu juurikin kumartuneena tai kyykkyasennossa-- eilen juuri takamukseni oli aivan jumissa kun olin kyseisessä asennossa jokusen tovin pyykkiä pessyt.. Sanottakoon siis vielä että kyse oli nyrkkipyykistä, siinä kun viikon aikana likaantuneet vaatteet peset moisessa asennossa niin toivot että olisi edes joku penkki johon nostaa pyykkiastiat.

Suomessa ollaan hyvin aikaorientoituneita-- asiat tapahtuvat ajallaan. Ainakin yleensä. Taidan olla kyseisessä asiassa vielä astetta “pahempi”. Kerran soitin töihin että saatan myöhästyä muutaman minuutin-- loppujen lopuksi olin 5minuuttia etuajassa. Omat hääni piti alkaa klo 16, olin valmis klo 15. Morsian valmis ennen häiden alkua?? Ongelmana vaan se, että kun satuin ottamaan Tansanialaisen puolison ja hääjuhla oli Tansaniassa, niin hääthän alkoivat vasta klo 18. Tämä kertokoon toivottavasti hieman omasta aikaorientoitumisestani. Mutta, Afrikka on Afrikka.

Täällä mm. ruoka-ajat ovat hyvin liukuvat. Joskus aamiainen syödään klo 9, joskus klo 12. Se riippuu aivan siitä miten aamuhommat on saatu tehtyä. Aamuisin nimittäin suoritetaan suurin osa töistä kun aurinko ei ole vielä noussut täyteen paahteeseen. Ruokaa myös laitetaan pitkään ja hartaasti. Toisinaan kana saattaa olla kypsänä jo kahden tunnin ajan ennenkun muu ruoka on valmistettua. Ja sitten kun on ruoan aika, niin tuleekin mieleen että olisipa mkava juoda tänään cokista ruoan kanssa-- ja sitten taas odotetaan. Yksi päivä Brighton odotti apteekissa, kun apteekkari oli lähtenyt suihkuun kesken työpäivän..

Matkustaminen on toinen. Bussit, daladalat ja muut lähtevät vasta sitten matkaan, kun auto on täynnä. Täydellä tarkoitan että yhdelle kapealle penkkiriville on ahtutunut vähintään 4 aikuista, kaikki pienikin tila täytetty seisovilla ihmisillä mitä ihmeellisimmissä asennoissa ja kyytiinhän toki mahtuu myös muutama vuohi ja kana.. “Konduktöörikin” yleensä roikkuu liukuoven ikkunasta puoliksi ulkona yrittäen saada matkan varrelta lisää ihmisiä kyytiin vaikka tilaa ei oikeasti enää ole, vaan ainapa tuota jostain järjestyy kyytiin haluaville.

Kokous tällä kylällä alkaa klo 10, tosin musiikki pauhaa usein jo parisen tuntia ennen sitä. Ensimmäisellä kerralla kokous loppui klo 13. Seuraavalla kerralla menin vasta 10:30.. Tuolloin kokous myös loppui klo 13:30. Seuraavalla kerralla ajattelin että no minäpä menen klo 11, vaan loppuipa kokouskin taas puoli tuntia myöhemmin, eli klo 14. Eli joka sunnuntai istun vähintään 3tuntia kokouksessa josta yleensä en ymmärrä mitään. Musiikki ja puhe ovat swahiliksi. Voisihan mieheni toki tulkata, mutta toisaalta enpä minä kauheasti kuulisi, sillä kaiuttimet ovat pistetty niin täysille kun vaan voi. :) Tunnelma sitä vastoin on taas ihan katossa, ihmiset hyppivät, tanssivat, todellakin juhlivat! Kun on saarnan aika, ihmiset osallistuvat huutamalla amenta. Viimeksi pääsin itse jakamaan ja sain uusintakutsunkin! :D

Joskus odottaminen käy hermoille, mitäpä tuota kieltämään. Mutta kyllä se tekee hyvääkin. Koen että joskus olen oikea ajan orja! Nyt toden teolla joudun ja SAAN oppia elämään hieman rennompaa elämää, ehkä se auttaa minua myös olemaan stressaamatta turhia asioita. Oikeasti olen aika tyytyväinen tähän lomaan-- mihinkään ei ole kiire, eikä mistään tarvitse stressata. Kyllä ne asiat lutviutuu paikalleen. :D

"Life authentic"

Monesti oon kiinnittänyt huomioni siihen, että ihmiset käyttää esim. kuvissaan tunnistetta “life authentic”-- tarkoittanee että kyseessä on sitä aitoa akuperäistä elämää tai elämää aidoimmillaan. Vaikka elämäni sitä juuri onkin, niin täällä Afrikassa kyseiset sanat ovat saaneet aivan uudenlaisen merkityksen.. Että mitä se autenttinen elämä nyt onkaan ilman mitään elämän pieniä ja melko isojakin helpotuksia. Vaikka koen että tähän elämiseen adaptoituminen on mennyt hyvin, niin silti lähes päivittäin huomaa asioita jotka Suomessa on vaan niin paljon helpompia. On kyllä paljon asioita mitä pitää itsestäänselvinä ja vasta sitten kun on ilman, niin tajuaa että eipä ole osannut koskaan olla niistä asioista kiitollinen. Nyt olen, mutta-- samalla ihailen tätä esineetöntä elämää täällä.

Aivan puskassahan täällä ei silti olla. Jo pelkästään se, että saan lähetettyä tämän tekstin (toivottavasti kuvineen), kertoo siitä että ollaan alueella jossa on sähköt. Nettikahvilaankaan ei tarvitse mennä, vaan saan wifin yhdistettyä kännykkäki hotspottina. Toivon että tekstini olisi ns. “ylistyslaulu” Afrikan ihanalle elämälle! Täällä oikeasti “sielu lepää”.

Lentokoneemme laskeutui Kilimanjarolle ja tuloselvitysten jälkeen oli aika startata auto ja lähteä kohden Moshien kotia, joka sijaitsee aivan Kenian Taveta- rajalla, kylässä nimeltä Holili. Aluksi haistoin vaan pakokaasut ruuhkaisella tienpätkällä ja muistelin sitä kuinka äitini oli vielä vuorokausi aiemmin sanonut että vedä nyt keuhkot täyteen tätä Suomen suvea. Pian kumminkin myös pakokaasujen haju väheni ja aloin tunnistamaan erilaisia tuttuja Afrikan tuoksuja. Yksi niistä omalla tavallaan hyvinkin ihana! Tuoksu lähti monista pienistä nuotioista, joilla mamat laittelivat ruokaa perheelleen. Sama tuoksu oli myös kotosalla ja pian saimmekin masut täyteen ihanaa riisiä ja kanaa!

Tähtitaivas oli mitä mahtavin! Suomen kesässä ei paljon tähtiä näe, mutta täällä niitä on ympäri vuoden, sillä illat pimenevät tähänkin vuoden aikaan viimeistään ilta seitsemältä! Aikamoinen ero Lapissa koko kesän jatkuviin yöttömiin öihin. Olen aikuisemmalla iällä oppinut pitämään valoisista öistä, mutta lemppareitani ovat kumminkin pimeät illat ja täällä niistä tosiaan saa nauttia. Lämpötila on päivin 25-30 asteen välillä, mutta pimeän tullen hieman viilenee, onhan nyt “talvi” täälläpäin maailmaa. Öisin on ihana vetäistä lakana päälle kun tulee viileä, mukavaa vaihtelua kuumien aurinkoisten päivien jälkeen!

Ruoka tehdään erillisessä ulkorakennuksessa. “Keittiössä” on kolme isoa kiveä, joiden keskelle laitetaan polttopuita, tai oikeasti poltto-oksia. Niitä sitten työnnetään sitä mukaa mitä palavat ja muuttuvat hiileksi. Sen päällä sitten porisee milloin papupata, milloin riisit ja milloin chipsit.. Toisinaan myös pesuvesi. :) Ruoka-asiaan tulee toki tuomaan hieman muutosta juuri tänään sisälle asennettu hella! Odotankin että päästään mm. pullaa leipomaan ja katsoin jo pinterestistä ohjeita tortillojen, salsan ja tacomausteen tekoon! Pientä helpotusta ja samalla viilennystä toi taas uusi jääkaappi. Nämä siis haluttiin lahjana ostaa tänne Afrikan kotia ja kylläpä kylmä mehu maistuikin hyvältä! Elämän pieniä isoja iloja!

Afrikkaa voi olla vaikea miettiä, jos ei ole koskaan käynyt. Täällä sub-urban alueella on monia punaisia hiekkateitä. Niitä pitkin kun kävelee, voi nähdä isoja ja pieniä maissipeltoja tien molemmin puolin. Pelloilla kasvatetaan myös papuja, maapähkinöitä, tomaatteja sun muita kasviksia. Aina välillä kohdalle sattuu passion-, mango- tai papaijapuu, sitten on paljon puita värikkäine mutta myrkyllisine kukkineen, sitten on akaasiapuita, jakarandaa jne. Vihreää täällä siis on, vaikka myös hiekkaakin löytyy. Mutta kyse ei ole aavikosta, eikä tropiikista.

Ihmettelen sitä miten erilaisiin ääniin voi tottua. Aamuisin nukun n. 7-8 asti ja kun herään, kuulen broileritipujen pienen ääntelyn. Iltaisin saattaa sammakot tai heinäsirkat sirittää ja siihen on aika mukava nukahtaa. Hyttysverkko jonka alla nukumme, ei estä ääniä-- silti se antaa turvan nukahtaa vaikka hyttyset saattavat inistä huoneessa. Yöllä myös koirat ympäri alueen usein intoutuvat haukkumaan ja toisinaan ulvomaankin. Meilläkin on koira, nimeltään Dr Watson-- hän pitää huolen siitä että villikissat tms eivät pääse kaneihin eikä kanoihin käsiksi. Kissamme Sherlock Holmes taas huolehtii siitä että rotista, liskoista eikä muista ällötyksistä ole haittaa.

Päivittäin n. klo 10 aikaan ja myöhemmin klo 17 aikaan pieni poika menee talomme viereisen tien ohi n. 30 vuohen ja 10 lehmän kanssa. Tuolloin hiekka pöllyää kaikkialle ja kellot kilisevät eläinten kaulassa. Haluaisin joku päivä kuvata kyseisen näkymän! Välillä kaduilla kulkiessamme saattaa kana juosta ohitsemme ja olenpa törmännyt myös muutamiin sikoihinkin. Villieläimiä ei täälläpäin oikeastaan näy, vaa pysyvät luonnonpuistoissa. Mutta käärmeitä on, joskaan en ole koskaan nähnyt, eivät siis useinkaan tule asutusten läheisyyteen.

Tällä alueella on paljon taloja, eri kokoisia, näköisiä ja värisiä. Pääkadulla kulkiessa näkee erilaisia kioskeja, kampaamoita ja muita pieniä liikkeitä. Nimet ovat maalattu seinään ja usein kampaamoiden seinään on maalattu jokunen kuvakin hiusmalleista. Jossain aina näkee myös laudoista viriteltyjä hökkeleitä, niissä saattaa joku pitää tikkari-kioskia ja joku myydä munia. Eräässä lähellä olevassa kioskissa on luukun yläpuolella pieniä n. 1-2 keksiä sisältäviä pakkauksia ja pussitettuja 20ml öljypakkauksia. Joku on saattanut kantaa pöydän tien varteen, laittanut siihen päivävarjon ja myy sitten kännyköihin puheaikaa. Itsellämme on käytössä halotel, joka tuntuu toimivan todella hyvin! Vielä kaksi ja puoli vuotta sitten netti oli todella surkea. Mutta ajat muuttuvat.

Kaupungissa näkee sitten enemmän katumyyjiä. Osalla on pahvilaatikko kyhättynä täyteen juomia, keksejä, kampoja, sukkia yms ja sitten erityisesti bussien läheisyydessä myyvät kulkijoille. Joku on saattanut laittaa seinää vasten ison levyn, josta roikkuu kelloja, jatkojohtoja, taskulamppuja-- toimivuutta en pysty takaamaan. :D Sitten on niitä jotka kulkevat kädet täynnä erilaisia laukkuja, on niitä ketkä kangaskauppojen edustalle ovat tuoneet ompelukoneen ja valmistavat tiluksesta vaatteita ja monilla naisilla on ainakin vaaterekit täynnä ihania kangaslaukkuja. Välillä joku pistää tien varteen vihanneskauppansa, eli levittää muovin maahan ja siihen tekee kasoja erilaisita vihanneksista. Osa roikottaa käsissään koruja erityisesti turisteille myytäväksi ja osa kuappaa kenkiä ja usein yksi kenkä kulkee hyvin pään päällä-- näkyy hyvin mahdollisille asiakkaille. Onpahan joku nähnyt hyväksi bisnekseksi myös laittaa tielle henkilövaa’an, jossa voi sitten maksua vastaan mittauttaa painonsa. Bisnesideoita on paljon!

Paljon on erilaisia asioita ja varmasti kirjottelen uudestaan myöhemmin. Nyt on kumminkin tullut aika etsiä “OFF”, ettei vaan tällä erää pohjoisen likka huio.. :)

Mitä kuuluu?

Aika näyttää mihinkä sitä mennään seuraavaksi. Mielessä on kumminkin parikin seikkailua jotka tekisin mielelläni milloin vain. Sitä ennen on kumminkin aika pysähtyä hetkeksi-- pysähtyminen onkin jo kestänyt päälle pari vuotta. Se on pitkä aika minulle ja edelleenkin kuulen lähes viikottain kysymyksen että no, milloin sinä lähdet taas.. Palan halusta vastata että PIAN, mutta totuus on se, että tällä hetkellä olen juuri oikealla paikalla oikeaan aikaan.. Tässä näin. En muualla.

On tavallaan aika hassua että meillä on koti jossa on muutakin kun vain sänky ja vanhat siniset sohvat.. Ne ketkä luonani vierailleet muistavat varmaan kyseiset sohvat ei niin pehmoisina ja lötköttelyyn sopivina. Ruokapöytä vaihtui isompaan, ihana sohva tuli siskolta, telkkarikin saatiin siskon kaverilta kun he halusivat vaihtaa, kukkia ja kasvejakin on päässyt kerääntymään sen verran että piti jo erikseen kukkapöytäkin ostaa.. Ja mikä parasta, kasvit ovat edelleen elossa! Kiitos Brightonin! Kaikki puhuu sen puolesta että olemme asettuneet paikoillemme.

Mutta. Sisimmässä sykkii yhä unelma ja näky jostain muustakin. Mutta sen aika on sitten kun on. Olen aina halunnut lähteä kaukomaille mahdollisimman aikaisin.. Mutta on tarinoita ihmisistä jotka ovat saaneet näyn ja kutsun hyvin nuorena ja sitten lähteminen onkin tullut vasta monien vuosien päästä. Jopa kymmenien vuosien. Välillä ajatus pelottaa minua-- onkohan se myös minun tieni..

Onneksi pelko ei kumminkaan täytä sisintäni. Ajattelen niin että jos vain lähden odottamatta oikeaa hetkeä, niin minulla ei ole virkaa eikä paikkaa siellä. Ajoitus on tärkeä-- kunhan muistuttaa itselle siitä mikä odottaa eikä vain jämähdä paikoilleen.

Tämä hetki juuri nyt on tärkeä. Tämä paikka on se mihin Jumala on minut johtanut. Jos lähdemme nyt, jotain tärkeää jää täällä saavuttamatta ja tekemättä. Tämä aika opettaa, ohjaa, kasvattaa, auttaa ymmärtämään. Meidät on tarkoitettu tähän nyt, näitä ihmisiä, näitä tilanteita ja näitä paikkoja varten.

Näitä ajatuksia välillä pyörittelen mielessäni ja ehkä tämä onkin vastaus niiden kysymyksiin jotka kysyvät minulta milloin.. Vastaukseni on pian. Mutta pitää muistaa, minun pian voi olla eri kuin sinun.. Ja ennenkaikkea se on eri Jumalan aikataulussa. :)

Ohhoh, mikä vuosi!

Ohhoh, mikä vuosi!

Monet on päivitelleet mitä viime vuoden aikana on tapahtunut ja oon oikeasti ilolla lukenu monia upeita saavutuksia ja elämän pikkuiloja. Itselleni vuoden loppu on jotenkin aina semmonen huipennus, saadaan kaikki ikäänkuin päätökseen-- vaikka ei ehkä todellisuudessa niin oliskaan. Vuoden alku on taasen ollut sellasta että voihan kökkö, taas sama rumpa alkaa.. Vuoden lopussa ei ole niin paljon vaikka poliittisia kiistoja, mutta nyt on taas kokonainen vuosi aikaa kiistellä suvaitsevaisuudesta, pakolaisista ja palkkojen lyhennyksistä. Kaikki se taas pääsee pian valloilleen. Onko vuoden vaihtuminen siis niin hehkeetä. Ikääkin on kohta plakkarissa pyöreät 30. Mihin tämä aika meneekään. Noh. Kaikkien näiden ajatusten ja ehkä tuskailuidenkin keskellä tajusin jälleen että on tää arkinen elämä kyllä niin täynnä niitä upeita ja hauskoja yksityiskohtia että antaa tulla vaan vaikka tuutin täydeltä. :) Tai no, sanotaan että sopivassa määrin kiitos.

Mutta mikäs se sitten nämä vakavat aatokset käänsikin mieleni ja aikalailla koko naamankin hymyyn? Eilen illalla Brighton työvuoroni aikana oli katsellut jääkiekkoa ja kotona nähdessämme hän sitten kertoi että haluaisi oppia pelaamaan jääkiekkoa. Samaa oli myös sanonut 5-v veljenpoikani-- hänen mielessä ilmeisesti myös ne kultaiset pokaalit. No tänäänhän me sitten tartuttiin tuumasta toimeen ja käytiin ostamassa Brightonille ensimmäiset luistimet, Afrikan +30 läpi vuoden kun ei niin suotuisa tähän talviseen harrastukseen ole. Heti sitten kaivettiin myös minun luistimet esiin ja yhdessä soviteltiin luistimia- nyt ei kun kunnon jäille vaan. Että ihan sellainen arkinen pieni ajatus ja unelma se nostattaa hymyn esiin. Ei kaiken tarvikkaan olla niin synkkää.

No. Ei se kyllä sitä ole ollutkaan viime vuonna. Töissä on riittänyt omat kiireet ja ajoittain stressitkin migreenien saattelemana.. Mutta. Monen monta hymyä on viime vuoteen mahtunut. Yksi näistä makeista nauruista oli tuossa vähän päälle kuukausi sitten. Brightonille nimittäin selvisi 11 kuukauden Suomessa asumisen jälkeen että maa missä asumme, todella on SUOMI! Olihan siinä hupia kerrakseen. Tosin todettakoon että hän tiesi asuvansa FINLANDissa, ei vain tiennyt mikä mahtaa olla Finland suomeksi. :)

Parisen vuotta sitten unelmoin että pääsisimme Brightonin kanssa yhdessä marjaan. Kuinka arkinen unelma, mutta unelma silti. Tekisi mieli sanoa että nyt on pakastin (tai kaksi) pullollaan marjoja kesän jäljiltä, mutta kun aikamoinen osa on löytänyt jo massuun asti. Mutta tuo unelma siis vihdoin toteutui viime kesänä. Löysimme kunnon mustikkemetsän, kävimme poimimassa makeita mansikoita, vadelmiakin löytyi aivan yllättäen, herukoita päästiin keräilemään Hämeenlinnassa kun olimme hakemassa serkulta ämpärillisen kirsikoita.. Puolukatkin kypsyivät ihan vieressä. Harmiksi kumminkin siskoni tarjoamat karviaiset löysivät "kotinsa" karvaisen ystävämme Nukan luo ensin (piikeistä viis) ja tyrninmarjat nappasi lintuparvi. Mutta. Eipä pakkaseen juuri olisi mahtunutkaan! Hillot ja mehutkin valmistui talven iloksi! Että niin ne hyvinkin arkisetkin unelmat toteutuvat. Viime vuoden viime minuuteilla tosin huomasin jo haaveilevani uudesta ensi kesän sadosta ja mietinkin että pitäisköhän hommata lisäpakastin että varmasti mahtuu.. :D

Tammikuussa syntyi isoveljeni toinen lapsi ja pian juhlittiinkin ristiäisiä. Siellä siskoni kanssa naureskeltiin keittiöllä autellessa että meillähän tätä aikaa auttamiseen piisaa kun ei ole omia lapsia vielä-- tiesin kumminkin että pian olenkin tässä keittiöapuna yksin. Ja niinhän sitten huhtikuu toi tullessaan siskolleni kauan odotetun pojan! Että nyt se on sitten kuuden täti yksin siinä keittiöapulaisen roolissa jos niikseen käy. Ja kaikille uteliaille mielille niin nyt ei ole kyllä tiedossa että tämä rooli oli mihinkään muuttumassa. ;)

Vuosi naimisissaoloa. Kysyin justiisa että mitä me tehtiin sillon. Kumpikaan ei oo mikään juhlija, joten taisi olla tavallinen päivä muiden joukossa. Yhtä arvokkaita kaikki. Viimeksi tänään katselin Brightonia ja repesin nauruun "tajutessani" taas jälleen että minä olen naimisissa ja Brighton on minun mieheni. Kuinka onnekas nainen olenkaan! Oikeasti. Yöt vieressäni nukkuu Brighton, joka yö haluaa laskea kätensä ylleni ja jossain vaiheessa nukahdettuani sitten työnnän hänet kuulema aika kovakouraisesti pois-- katsos kun tulee kuuma ja minä en mikään vilukissa ole. Brighton vähät välittää aamuäreydestäni, vaan aina rakastavasti toivottaa hyvät huomenet, usein saattaa minut töihin jos vain suinkin pystyy, eli ellei itse ole menossa kouluun, silloinkin tosin alkumatkamme on yleensä yhteinen. Kotona teemme työt tasapuolisesti, siivoamiset, ruoanlaitot. Teknisemmät asiat ja kasvien hoito on tosin hänen hommansa, muutoin tietokoneet ja kasvit kuolisivat pienessä hetkessä.

Romanttisuutta Brighton vielä opettelee. Eilen hän kuunnellutti minulla kuulemaansa kappaletta jossa sanotaan että sitten 70-vuotiainakin sitten rakastamme toisiamme tai vastaavaa. Muokkasi hieman ja sanoi ikuisesti-- odottaa meidän elävän 120 vuotiaiksi ja siitäkin eteenpäin siis rakkaus jatkuu. Se on sitä hänen romantiikkaa, aika herttaista. Mutta samassa laulussa sanottiin jotain että "suutele mua tuhanisen tähtien valojen alla"-- siihen kommentoin että niin, minä tykkäisin niistä tähtitaivaista mutta me ei koskaan olla tähtitaivaan alla. Hän nopeasti korjasi minun olevan väärässä ja muistutti YHDESTÄ kerrasta joka oli n. puolitoista vuotta sitten Afrikassa. Ja hieman oli aika kullannut Brightonin muistoja, sillä mitenkään romanttistahan se ei ollut. Minun piti nimittäin lähes suutahtaa Brightonille jotta hän tulisi ulos, sitten hän puki päälleen paksun talvitakin (muistakaa se Afrikan +30 läpi vuoden!!), otti mukaansa kaksi tuolia ja teekupin itselleen. Tuolit hän asetti pihan keskelle ja siihenhän hohkasi ulkolamppu valoaan, tähdet olivat siis aivan sivuseikka. Mutta. Romantiikka on sellainen laji että jokaisella on tapansa se ilmaista ja olen aika hyvin tottunut nauttimaan niistä pienistä sanoista.. Ja olenhan saanut yllättävän lahjankin muuten, ihan synttäreiden tai muiden juhlien ulkopuolella. Odotin innolla mikä lahja oli, ihanhan se ei sitä ollut mitä ajattelin. Mutta kyllähän se lämmittää mieltä että tietokoneeni on nyt suojattu, kiitos lahjan joka oli siis viruksentorjunta-ohjelma.

Mutta jokseenkin voisin sanoa että nämä on aika mukavia asioita viime vuodesta muisteltavana-- ja paljon enemmänkin olisi muisteltavaa ja kerrottavaa, mutta jos nyt ei ihan kaikella mässäile näin vuoden alkajaisiksi. :)