Saavuimme Manilaan kahtena eri päivänä-- eräs oppilaistamme oli unohtanut passinsa toiseen laukkuun, niinpä jäimme kaksin vielä Japaniin ja saimme onneksi ostettua halvat lennot seuraavalle päivälle. Matkamme alkoi Manilasta. Matka lentokentältä oli suht pitkä ja meitä pyydettiin pitämään ovia lukossa mahdollisten varkaiden takia. Eräs pitkä katu oli valaistu ja sen reunuksilla nukkui kymmeniä kodittomia puistopenkeillä ja nurmen päällä. Likaiseksi muuttuneiden palmujen lehdet heiluivat hennossa tuulenvireessä. Muutamia "jeepney" autoja oli parkissa siellä täällä, muistan ajatelleeni että ne näyttivät enemmänkin ihmiskauppa- autoilta. Ihmiskauppa- asiat olivat pyörineet päässä ja epäilin ett' matkamme aikana näkisimme asioita jotka saisivat meidät voimaan pahoin. Saavuimme lopulta YWAM-keskukselle, oli pimeä. Olin janoinen, mutta vesi ei ollut juomakelpoista enkä tiennyt mistä saisi vettä juotavaksi. Henna antoi minulle oman vesipullonsa, yritin juoda nuo muutaman desiä säästeliäästi, mutta kroppani huusi enemmän. Olin väsynyt tuona yönä, mutta oli todella kuuma ja hiostava, niinpä ensimmäisen yön unet jäivät lyhyeen. Aamulla heräsin suihkuun ja aamupalalle jossa tarjolla oli amerikkalaisia pannukakkuja. Suihku antoi ihanan viilennyksen, mutta heti kun astui pois pesuhuoneesta, olikin iho jo nihkeän hikinen.Myöhemmin päivällä lensimme Cebuun, jossa vietimme suurimman osan ajastamme. Ihmiset olivat ystävällisiä ja YWAMin keskus oli suht iso. Saimme orientoitumisen keskuksen ohjelmiin ja sääntöihin. Meille oli kerrottu Manilassa että Cebussa nukkuisimme lattioilla omilla retkipatjoillamme. Mutta pääsimme huoneisiimme, joissa jokaiselle oli oma peti. Lisäksi huoneessa oli ilmastointi-laite, joten öisin oli miellyttävä nukkua-- pari kertaa kerkesi tulla jopa kylmä. Tyttöjen kerroksessa oli myös tiimi Floridasta, he olivat tehneet musikaalin Ben Hurista ja saimmekin olla heidän mukana kutsumassa, katsomassa, rukoilemassa ihmisten puolesta musikaalin jälkeen. Vaikka välillä ärsyynnyimmekin siitä kuinka paljon heitä piti jeesiä lavasteissa, kasaamisessa, purkamisessa, siivoamisessa, niin tiimimme koki tulleensa myös siunatuksi heidän kauttaan.
Erityisesti ryhmän vanhin jäsen ja yksi johtajista, Art Sanborn siunasi meitä suuresti. Hän on ollut mukana YWAMissa lähes alkuajoilta asti. Art kertoi meille tarinan kuinka oli ollut vuosia sitten surffailemassa ja yllättäen kaatunut ja lyönyt päänsä meren pohjaan. Taistelu elämästä ja kuolemasta oli alkanut. Hän oli joutunut pidättelemään hengitystään n. kahden minuutin ajan-- myöhemmin lääkäri sanoi että ei pitäisi olla mahdollista että hän voi pidättää hengitystään kovinkaan kauaa ja tarvitsee ylimääräistä happea. Art halvaantui-- jotain oli tapahtunut hänen niskassaan ja selkäytimessään. Kumminkin Art oli parantunut ihmeellisesti ja saanut kaikki taitonsa takaisin. Tänäkin päivänä hänen selkäydintään suojaavasta/ ympäröivästä kalvosta puuttuu osa ja sen pitäisi ollakin mahdotonta että hän kävelee ja tekee muita toimia normaalisti-- mutta hän on "kävelevä ihme", Jumalan parantama.
Cebussa ollessamme menimme mm. slummeihin, joissa järjestimme ohjelmaa lapsille, nuorille ja naisille. Erään kerran mä ja Iida oltiin pitämässä naisille opetusta. Se oli hyvin haastavaa, sillä vieressä huusi kovaääniset, lasten kokous oli aivan vieressämme. Toisella puolellamme olivat nuoret ja me kaiken sen keskellä. Molempien mielet olivat hieman synkät, tuntui että kukaan ei kuuntelisi. Muistan erään naisen joka istui vauvan pinnasängyssä, osa istui rikkinäisillä penkeillä.. Yllättäen huomasin että kaikki katsoivat tarkasti meitä kun jaoimme heille todistuksia Jumalasta. Iidalle tuli mieleen että pitäisikö meidän rukoilal naisten puolesta. Sama tuli myös minun mieleeni. Hain Tarmon lasten luota ja teimme spontaanisti sydän- draaman, jossa Jumala antaa särjettyjen sydämien tilalle uudet sydämet. Sen jälkeen selitin draaman ja hieman taisin innostua saarnaamaan. Koska Iidalle ja minulle oli tullut mieleen rukoilla heidän puolestaan, päätimme kysyä haluaisiko joku antaa elämänsä Jeesukselle. Koimme täydellisen yllätyksen, kaikki naiset nostivat kätensä ja kertoivat tahdostaan seurata Jeesusta. Opimme sen, että tunnetilojen yläpuolelle meneminen on todella tärkeää, luulimme että meitä ei kuunnella, mutta lopulta johdattelimmekin n. 15 naista Jeesukselle.
Cebu oli yllätysten paikka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti