Jumalan yllätyksiä

Eräs ystäväni jakoi siitä kuinka hän on alkanut keräämään sydämenmuotoisia kiviä ja kuinka ne puhuvat hänelle Jumalan rakkaudesta. Yhtenä päivänä sitten löysin metsästä tälläisen kiven, joka oli sydämenmuotoinen. Tai oikeastaan se oli tavallinen kivi, mutta sammal, hiekka ja muut luonnossa olevat jutut olivat sen päällä niin että se näytti aivan sydämeltä. Otin kuvan siitä ja päätin antaa sen ystävälleni. Samaisena iltana aloin ikävöimään omaa isääni ja miettimään millainen lähtö minulla oli kun lähdin tänne Rovaniemelle. Isä ei halannut minua eikä sanonut heippaa. Tunsin itseni todella pieneksi ja surkeaksi ja nyt illalla itkin, sillä halusin vaan kuulla isän soittavan ja sanovan että mä rakastan sua. Seuraavana aamuna sitten lähdin taas metsään- etsin epätoivoissani sen sydämenmuotoisen kiven ja jäin sen eteen seisomaan, toivoen kuulevani tai tuntevani Jumalan käsivarret ympärilläni.
Epätoivoisesti kosketin kiveä- ajattelin että se olisi lämmin vaikka olikin viileä syksynaamu. Kivi oli kylmä ja kuumat kyyneleet virtasit poskiani pitkin.. Miksi en saanut tuntea yhtään rakkautta? Mietin onko ystävälläni jokin yksinoikeus näihin sydänkiviin. Kyllä se tilanne rauhoittui ja muistan kun kävelin pois metsästä.. Sanoin Jumalalle että tiedän Hänen rakastavan minua ja olevan kanssani vaikken joka hetki sitä tuntisikaan.

Eilen illalla olin taas jälleen metsässä. Kävellessäni näin uuden sydämenmuotoisen kiven. Päivällä se näytti tavalliselta, mutta illan varjo sai aikaan sen että kiven yläosasta keskeltä himmeni osa kiveä ja siitä tuli kuin sydän.. Vieläpä sellainen sydän jota aina itse piirrän kaikkialle. Se oli siis minun ainutlaatuinen sydänkiveni Jumalalta. :)

No.. Ei se Jumala vaan kivien kautta puhu, mutta ne on kivoja ylläreitä. Kolmen viikon odottelun jälkeen sain kun sainkin puhelun isältäni. Vaikka se ei ollut mitenkään erikoinen, niin hän ainakin odottaa vierailuani.

Kuinka paljon enemmän Jumala sitten Isänä? Hän haluaa olla lastensa kanssa joka hetki. Luin juuri tällä viikolla Raamatusta erään lempipaikkani- sen kuinka paljon enemmän arvokkaita (kuinka paljon enemmän Jumala pitää meistä huolta) me olemme Jumalalle kuin viisi varpusta (sparrow- en ole varma onko se varpunen). Jumala antoi sinä aamuna meiän koko rukoustiimille valtavaa iloa ja rakkautta.. Ei yhtään huolta. Ja sama on jatkunut.. Sisareni olivat ajatelleet minua tismalleen samaan aikaan ja kirjoittaneet minulle viestit tietämättä toisistaan, ystäväni laittoi minulle viestin jossa kaipasi minua, sain ystäviltäni ihanan lahjan.. Ja Jumala on vaan niin hyvä! Mä haluun niin enemmän! I love God!!

Lapland ja Japani

Viime talvena toivoin kovasti pääseväni Afrikan lämpöön näin syksyn kunniaksi, mutta Jumalalla olikin toisenlaiset ajatukset. Kuten aiemmin kirjottelin jo, niin olen siis menossa jälleen DTS:n henkilökuntaan Rovaniemelle ja sieltä vien tiimin Japaniin. Itse DTS oli helppo hyväksyä, mutta Japanin suhteen olen joutunut käymään kovia kipuiluja. Vaikka aina oonki sanonu muille kuinka nyt meen sinne ja ihan siistii on, niin todellisuudessa mulla on ollu pieni myrsky sismimmässä. On ollu vaikea tajuta miksi Jumala haluaa mut Japaniin kun mun näkyni ja unelmani on Afrikassa. Mutta nyt hiljalleen Jumala on opettanu mulle rakkaudestaan ja siitä kuinka sen tulisi kohdistua kaikkiin ihmisiin, ei vaan Afrikkalaisiin. :) Aasia ja Lähi-Itä on ollu mulle ehkä kaikista eniten sellanen hälläväliä- maanosa, että niiden asiat ei mua kiinnosta eikö kosketa. Mutta nyt uskon että Jumala haluaa mun nimenomaan menevän sinne rakastamaan niitä ihmisiä ja näkemään heidät yksilöinä, ei minään massana. Oon joutunu asian suhteen tekemään parannusta ja nyt mulla on iloinen mieli sinne menon suhteen.

Vaikka en itse koekkaan Aasiaa mun tulevaisuuden pitkä-aikais lähetyskenttänä, niin musta on ihan huippua että saan olla mukana nyt tätä ensimmäistä Suomesta Japaniin lähtevää DTS tiimiä. Suomesta kotoisin oleva Topi Kivimäki on perustanut YWAMin Japanissa ja on kymmenien vuosien ajan rukoillut että Suomesta tulisi sinne tiimejä, on siis jännittävää kun vihdoinkin rukouksiin vastataan ja mäkin saan olla mukana siinä. Tuntuu että vihollinen ei halua millään meidän menevän sinne ja onkin paljon kaikenlaista vastustusta ollut.. Myös mun perheen parissa. Kotoa lähteminen oli tällä kertaa vaikeeta, sillä iskän kanssa kaikki ei sujunu putkeen. Toivoisin niin että Jumala eheyttäis meidän perhettä. Mutta niin, kaikenlaista on ollu ja varmasti tulee, mutta se on vaan merkkinä siitä että Jumalalla on kaikki käsissään ja Hän tietää mitä tekee! :)

Nyt vaan siis oon innoissani ja ootan mitä kaikkee Jumalalla on varattuna meille ku ollaan Rovaniemellä ja sitte Japanissa. :) Oppilaat saapuivat tänään ja opetus alkaa huomenna.. :) Kuullostaa hyvälle- siispä menen nukkumaan jotta saisin kaiken irti huomisesta päivästä ja alkavasta viikosta!!

Russia- motherland

Ollaan nyt Alicen kanssa juuri viettämässä yötä Moskovassa lentokentällä.. Värjötellään täällä kylmissämme, sillä ilmastointi pauhaa täysillä kylmää ilmaa niskaamme. Alice fiksuna oli ottanu villasukat mukaan, mutta niillähän ei pitkälle pötkitä kun koko kroppa on jäässä. Onneks netti toimii niin voi tässä samalla hieman kirjotella tännekkin. :)

Juttuhan on siis niin että syy miksi olemme Moskovassa nyt, on se että olemme matkalla Tokioon, Japaniin. Me mennään sinne noin kaheks viikoks ja tarkotus olis tutustua YWAM Tokioon, pariin pastoripariskuntaan Osakassa ja mahdollisesti myös yhteen Tokiossa Osakan matkan jälkeen. Viime marraskuussa me juhlittiin Missionuorten 50-vuotis juhlia ja siellä meillä oli vieraita nimenomaan Osakasta. He tulivat vielä kanssamme henkilökunta päiville ja siellä sitten eräänä päivänä saimme muistaa heidän työtään ja Japania rukouksin. Silloin koettiin Alicen kanssa et meiän tulis viedä tiimi Rovaniemeltä Japaniin. Tai no, Alice ei kokenut että hänen tulis viedä se tiimi, mut no, jokatapauksessa. :D

Me sitten sitä jäätiin miettimään, mutta kun Alice lähti silloisen DTS:n kanssa aktioon Thaimaahan, niin mä sitten kerkesin unohtaa Japanin. Ihan siitä syystä et aattelin et jos meen Japanii niin joudun luopumaan mulle rakkaasta Afrikasta liian pitkäksi aikaa.. Ja ehkä vähän pelkäsin et joudun luopumaan siitä kokonaan. Sitten joskus maaliskuun alussa olin erään ystäväni kanssa kaupungilla kiertelemässä etnisiä liikkeitä ja kävimme myös yhdessä Japanilaisessa paikassa. Silloin mussa syttyi uudelleen palo lähteä Japaniin ja ikäänku Jumala olis auttanu mua tajuumaan että mä en menetä Afrikkaa. Ja et vaikka kuinka inhoon sitä ku työkaverit ja muut sanoo et no nythän se on hyvä matkustaa ku sulla ei oo sitoumuksia jne, niin seki on tavallaan totta. Mä uskon siihen et muutan perheeni kanssa aikanaan Afrikkaan ja sieltä matkustetaan, mutta nyt tajusin että ei me varmaan samalla lailla matkustettais kun mitä mulla on nyt mahollisuuksia ku olen yksin ja ei oo lapsia eikä sitä miestä ketä täytyis sen kummemmin ajatella. Tajusin et Jumala haluu viedä mua uusiin paikkoihin, Hän haluaa mun saavan uskomattomia ikimuistoisia kokemuksia ja myös oppivan jotain mitä en ehkä Malawissa/ Afrikassa ollessani koskaan oppisikaan. Kaikille asioille on oma tarkoitus ja merkitys.

No siinä sitten etnisten liikkeiden jälkeen laitoin viestin Alicelle että mitäs muuten mietit Japanin suhteen vielä..? Hän sanoin että kokee et joo, tiimin pitäis mennä, mutta olis myös mainio et siellä kävis etukätee tutustumassa, luomassa suhteita jne.. Mikä ihanne ajatus ennen jokaista aktiotiimiä, tutustua ja saada tuntuma paikkaan minne porukka menee. No, mä ajattelin että se ei onnistuis mun kohalta ja olin vähän harmissaniki.. Mutta sitten tajusin että mulla onkin LOMA ja pääsen Japaniin.

Nyt ollaan siis täällä Moskovan kentällä- jäässä kylläkin- ja odotetaan että lento lähtis Tokioon. NIIN SIISTII! Jumala järkkäs kaiken ja mahdollisti meiän matkan! Onko parempaa? Ootan niin innolla et mitä kaikkee nähää ja toki koitetaa ottaa myös lomanki kannalta.. Osallistua tee- seremoniaan, mennä isolle kala- marketille, nähdä koko Tokio Roppongi hillsin 52:sta kerroksesta, nähdä Buddha- temppeli, kävellä suuren akvaarion sisällä ja nähdä Osaka linna. Kaikkea siis luvassa.. :D Kunhan nyt vaan aurinko nousis, tulis lämmin ja aika kuluis ja oltais pian Tokiossa!! :)

Älkää mistään murehtiko

Viime viikonloppuna meillä on mainio U-Turn Keravalla ja siellä hyvää opetusta. Kaikki eivät opetusta tuntunu sulattavan, mutta itse ajattelin et siinä oli paljon hyviä pointteja ja paljon mitä vois itsekin alkaa ajatella. Puhujana oli Stefan Ruotsista. Puheessa oli paljon huvittavaa, mutta myös paljon sellasta joka toivottavasti pisti ihmisiä ajattelemaan omien ongelmiensa ulkopuolelle. Joskus meidän pikku ongelmat saattaa saada meidät ihan sekasi pitkäks aikaa, valvottuja öitä, keskittyminen koulussa tai työpaikalla häiriintyy, vaan koska meidän oma pikku ongelmanne muodostuu meille niiiiiin isoksi.. Ja sitten me katsotaan telkkua ja nähään kuinka vaikka Libyassa on paha tilanne, mutta hei, eihän se kosketa meitä, joten voidaa vähän kauhistella, vaihtaa kanavaa ja vaan jatkaa ku mitää ei olis tapahtunu.

Viime reissulla Malawissa mä erään kerran kävelin hiekkatietä pitkin klinikalle laittamaan kännykkääni ja läppäriäni lataukseen.. Kun mä vihdoin olin siinä toimistossa, niin mun hieno iPhone tipahti läppärin päältä vasten sementtilattiaa. Mä kyl heti tiesin mitä oli tapahtunu ennenku nostin puhelimeni edes ylös.. Lasi oli täysin palasina. Että se tuntu pahalta, mutta samassa mä vaan tiesin että mä en voi nyt alkaa murehtii tätä, sillä siinä kylässä ihmisillä ei edes ole pöytiä ja tuoleja kodeissaan.. Ei mattoja, ei pesukoneita, ei helloja, eikä todellakaan iPhoneja. Mä vaan tajusin et olis todella väärin surra jotain niin maallista asiaa kun ihmisiltä puuttuu ruoka lautaseltaan päivällisen aikaan.

Mä en nyt halua oikeesti syyllistää ihmisiä jotka murehtii asioista, en tietenkään, itsekin tulee murehdittua useasti asioita, vaikka mitä tekis tulevaisuudessa, mistä saan rahaa et vois ostaa liput Japanin matkaa varten ja eteenki ulkonäkö paineet on sellasia mitkä saa voimaan pahoin ja joista masentuu. Mutta kun pitäis oikeesti oppia iloitsemaan siitä kuka on, uskomaan siihen että on Jumalalle rakas ja tärkeä ja että Hän pitää kyllä huolen kaikesta mihin on pyytänyt meidät.. Hänellä on kaikki langat käsissään. Kaikki on Hänen käsissään. Meille on kirjotettu Raamatussa että älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattaakoo pyyntönne rukouksella ja anomuksella kiitoksen kanssa Jumalan tiettäväksi.. Ja tuskinpa noita sanoja sanottiin turhaan. Jumala silloin jo tiesi millaisia murehtijoita me ollaan- ja mitä me murehtimaan- Hän tietää mitä tehdä.. Joten pyynnöt ja anomukset kiitoksella Isälle.

Viikonloppuna kuultii myös eräs tarina- tuttu tarina- joka avautu ihan uudella tapaa mulle. Puhuttiin Abrahamista ja siitä kuinka hänen ollessa 75- vuotias Jumala antoi hänelle lupauksen että he tulee saamaan lapsen. 75- vuotias pikkuvauvan isä, tuntuu mahdottomalta.. Mutta se mitä Jumala sanoo on tosi. Abraham huolehti ja murehti omassa teltassaan että eihän hän voi lasta saada ja ei siitä mitään tule, mahdotonta.. Jumala pyysi Abrahamin ulos- pois teltasta- katsomaan taivaalle ja alkamaan laskea tähtiä- niin paljon tulisi hänellä olemaan perillisiä. Okei, se kuvaa sitä perillisten määrää, mutta nyt se vaan avautu jotenki uudellee mulle.. Pois teltasta- ulos laskemaan tähtiä.. Joskus omassa maailmassamme kaikki näyttää ahtaalta ja pieneltä ja vaikealta, mutta kun lähdetään ulos ja vertauskuvallisesti aletaan laskea tähtiä, niin me tajutaan kuinka SUURI Jumala meillä on. Jumala on luonut kaiken, maan, taivaan, meren, avaruudet, ihmiset.. Kaikki on Hänen kädessään- Jesajassa kirjotetaan että me olemme piirretyt Hänen käsiensä ihoon. Kun me tullaan pois siitä boksista- ja otetaan Jumala pois siitä boksista mihin Hänet ollaan laitettu- niin me tajutaan että oikeesti kaikki ne meidän ongelmat on yhtä pieniä kun mitä muurahaiset meille.. Miks murehtia- onhan Jumala- suuri Jumala- puolellamme.