..hukun.. Hukun.

Pari päivää sitten löysin kirjoittamani kirjoituksen, johon olin kuvaillut silloisia tuntemuksiani.. Kyse oli hukkumisesta, äänettömistä huudoista.. Ja siitä kuinka Jumala ojensi kätensä ja pelasti minut hukkumasta, täytti sydämeni.. Antoi rakkautensa. Ihmettelen miten tuo lappu olikin säilynyt niin pitkään, jo vuosien ajan. Nyt pari päivää myöhemmin ymmärrän miksi se oli säilynyt aina näihin päiviin asti.. Paperin alkuosa on sitä mitä käyn läpi tällä hetkellä, mutta tiedän että Jumala halusi muistuttaa että Hän on kanssasi ja Hän on jo ojentanut kätensä etten pääsisi vajoamaan syvyyksiin, etten pääsisi hukkumaan. Joskus erehdyn pukemaan maskin päälleni, esittämään että kaikki on hyvin.. Joskus erehdyn ottamaan toisen roolin.. Joskus erehdyn suorittamaan.. Sillä ei pääse pitkälle, Jumalalle ei voi mitään suorittaa.. Maski ja toinen rooli, ne vain hajottavat koska sillon kovettaa itsensä ja parantuminen ei pääse tapahtumaan. Haluan tunnustaa oman vajaavaisuuteni, sanoa että olen vain ihminen. En ole täydellinen, mutta ei minun tarvitsekkaan olla. Tiedän milloin tämä alkoi, milloin aloin vajoamaan varjoihin, uskomaan valheisiin.. Se oli se päivä kun heräsin ja en koko päivänä löytänyt aikaa pitää hiljaista hetkeäni Jumalan kanssa.. Siitä se alkoi, sillä sen jälkeen en muista viettäneeni hiljaisia hetkiä Jumalan kanssa.. Se valo, se rakkaus, se voima minkä sain Jumalalta, hylkäsin sen. Vaikka Jumala on koko tämän ajan halunnut olla kanssani, olen silti torjunut sen.. Olemalla mukamas kiireinen.. Tarpeeksi kauan kun on viettämättä aikaa Jumalan kanssa, alkaa turtua.. Vaikka kuinka itket ja kaipaat ja haluat läheisyyttä Jumalan kanssa, pelkäät ottaa askeleen kohti Häntä.. Pelkäät, sillä ajattelet että et voi koskaan saada anteeksi Jumalalta ja vaikka lopulta saisitkin, tulee kestämään ikuisuus ennenkun olet taas jaloillasi ja valmis että Jumala voisi sinua käyttää.. Valhetta sanon minä!! Valhetta jonka vihollinen haluaakin meidän uskovan. Jumala kaipaa meitä.. Hän on kateellinen meistä.. Hän rakastaa meitä ja haluaa enemmän kun mitään olla meidän kanssamme.. Hän janoaa seuraamme.. Meidän tarvitsee vain olla Hänen läsnäolossaan, Hän ei vaadi upeita suorituksia tai tekoja, Hän ei vaadi mitään muuta.. Hän haluaa vain seuramme. Hän antaa anteeksi ja on valmis heti parantamaan ja uudistamaan ja tekemään liekin palavaksi.. Hän on suuri Jumala, voimallinen ja väkevä. Ennenkaikkea Hän on rakkaus, täydellinen puhdas Pyhä rakkaus! Rakkaus joka karkottaa pois kaiken pahan, häätää pois pelon, on hellä, on armahtava, on kaunis, on ihmeellinen.. Tuo rakkaus.. Kaipaan sitä. Kaipaan Jumalaa. Sydämeni huutaa Hänen puoleensa! Kaikkien edessä, tunnustaen oman heikkoiteni huudan puoleesi Jumala.. Tule ja täytä, auta.. Ilman sinua hukun.

"Mitä voin tehdä Sinulle, mitä voin tuoda Sinulle? Millaisen laulun haluaisit minun laulavan Sinulle..? Koska mä tanssin Sinulle tanssin, vuodatan rakkauteni Sinulle.. Mitä mä voin tehdä Sinulle kaunis Kuninkaani? En voi kiittää Sinua tarpeeksi Kuninkaani, en voi kiittää Sinua tarpeeksi..
Ja sitten kuulen kuinka sanot minulle.. : Sinun ei tarvitse tehdä mitään, ole vaan Minun kanssa ja anna noiden asioiden mennä.. Ne voi odottaa toista minuuttia. Tää hetki on niin suloinen.. Please, ole vain Minun kanssani ja rakasta Minua vähän pidempään.. Koska Minä haluan olla sinun kanssani, Mä rakastan olla sinun kanssasi.. Koska Mä olen rakastunut sinuun."

Kyse ei ole suorittamisesta.. Hän rakastaa olla kanssamme.. Hän rakastaa meitä ja on valmis olemaan kanssamme joka hetki. Kiitos Jumala.. Kanssasi en tule hukkumaan.

Ajatuksiani..

"Ajatellen kuinka olisi, jos et olisi koskaan kävellyt elämääni. En olisi ollut mitään. Ilman sinua, missä olisin? Kaikki hetket ennen tuntuivat kun olisi vain elänyt läpi kylmän ja tähdettömän illan, mutta kaikki on muuttunut.. Kaikki tuntuu nyt oikealta. Miten mä saatoinkaan olla niin sokea, kun sä olit aina siinä niin lähellä mua? Ja ei ole ketään kuka tuntis mut niinkuin koen että sä tunnet. Sä odotit mua koko ajan, jotta mä tulisin lähelle ja lopulta näkisin rakkauden jota mä missasin. Siinä sä olit mun vieressäni.. Aina mun vieressäni. Sä teit sen niin helpoksi. Sun rakkautesi toi mussa esiin parhaan.. Sun rakkautesi oli kirjoitettuna mun sydämeeni."

Mitä Tinnille kuuluu?

Pitkään aikaan en ole kirjottanu mitään elämästäni "tällä hetkellä". Mä rakastan Malawista puhumista ja siitä mitä siellä tapahtui, mutta ehkä olisi jo oikea aika päivittää muitakin juttuja. Mulla on varmasti riittävästi aikaa kertoilla Malawista myöhemminkin. Tän vuoden alussa mä menin YWAM- keskukseen Koivumäkeen. Mä olin siellä auttamassa keittiössä, rassukka oppilaat, joutuivat syömään mun kokkauksiani.. :D Alku siellä oli itseasiassa aika hankalaa, mulla oli vielä ykssi "infektio" Malawista ja testien, lääkityksen ja ajatusten läpi käyminen oli rankkaa. Mutta jonkin ajan jälkeen (itseasiassa viiden viikon) mä parannuin ja olin parempivointinen taas. Mä muistan kuinka kyselin itseltäni syytä siihen, että mä niin paljon sairastin Malawissa. Sitten mä vaan tajusin sen vastauksen.Mun ensimmäisellä kerralla Malawissa me käytiin shoppailemassa ruokaa paikallisten ihmisten kanssa, ja mua hävetti se silloin, koska he oli niin köyhiä ja näki kuinka hyvin me syötiin ja elettiin. Kun mä menin takasi niin mä päätin elää erilailla. Mä päätin asua paikallisten ihmisten kanssa ja syödä mitä samaa ruokaa heidän kanssaan. Mä päätin olla ostamatta omia ruokia. Ne ateriat mitä mulla oli siellä, oli tosi erilaisia mihin mä olin tottunu. Mä en saanu kaikkia tarvitsemiani ravintoaineita ja mun kroppa reagoi niin, että mä olin heikko ja sain monia infektioita.

Mulla oli virtsatie- infektio, korvatulehdus, bilharzia ja joku muu infektio, mutta mä en tiedä mikä. Ja sitten salmonella. 5 erilaista infektiota. Nyt mä tiedän et tää on se syy siihen: mä en syöny tarpeeks hyvin ja en syöny mihin olin tottunu. Mä en voinu syödä aina, koska ruoka oli niin erilaista ja joskus mä melkein oksenin niiden takia. Mä menetin painoa paljon pienessä aikavälissä ja mun yleiskunto romahti. Joo, sillä lailla. Mua huimas usein. Kun Marianne tuli Malawiin, niin hän kerto et nyt aletaan syömään kaurapuuroa joka aamupalalla. Arvaa mitä tapahtu? Mun yleiskunto nousi! Joten tuon ymmärtäminen ja läpi käyminen oli asioita, joista mä tajusin lakanneeni rakastamasta itseäni. Kuullostaa pahalle? Mutta sitä se vaan oli. Mä keskityin kaikkiin muihin ja kaikkeen muuhun, mutta en itseeni. Nyt mä tiedän että on tärkeää rakastaa itseään ja pitää itsestään hyvää huolta lähetyskentällä, muuten sä et voi antaa sun parasta. Joten nyt mä sitten etsin sitä mun "kultaista keskitietä"..

Oli myös muita juttuja joita mä kävin läpoi ollessani Koivumäellä ja ne jatkuu vieläkin. Mä yritän oppia rakastamaan itseäni enemmän, hyväksymään itseni sellaisenaan kun olen ja uskomaan että joku tässä maailmassa tulee rakastamaan mua just sellasena kun olen ja näytän. Se on itseasiassa oli hyvin rankkaa. Oman identiteettini löytäminen Kristuksessa on ehkä isoin haaste joka mulla on. Mä otan vauvanaskelia sillä alueella, mutta hei, parempi sekin kun ei mitään askelia, eikö? Mun täytyy olla rehellinen ja kertoa että se Koivumäeltä lähteminenkään ei ollut helpoimmasta päästä. Mut haastettiin rahallisesti. Mä en saanu kahta lisävuotta mun ajokorttiini ja jouduin siis pysymään Koivumäessä ja tekemään kakkosvaiheen.. No se nyt ei ollut ongelma, mutta rahan saaminen siihen kylläkin. Mä en saanu rahaa, mutta sain uskon siihen että kyllä Jumala tulee pitämään musta huolen. Joten vihdoinkin olin valmis senkaa ja valmiina muuttamaan Vantaalle. Mä vihasin sitä päivää niin paljon. Mun auto päätti irtisanoa itsensä ja mä vaan itkin koska olin niin valmis lähtemään kotiin, mutta mun autoni ei auttanut asiaa. Kumminkin ehkä tunnin jälkeen mä olin lopulta tien päällä ja matkalla kotiin. Nyt mä olen sitten kotona. Mä olen tehnyt töissä muutaman vuoron ja joo.. Se kai siitä sitten. Mun tunteet on menny ylös ja alas helposti, mutta yritän rentoutuu ja rauhottuu ja luottaa Jumalaan. Hän tietää kumminkin mikä on mulle parasta. Oleminen ilman SDTS:n oppilaita on ollu aika vaikeeta. Heistä tuli mulle ihan perhe. Mä hengasin heidän kaa niin paljon, että nyt ku ne on Latviassa (ja yks USAssa) niin tuntuu että mun elämä on.. Surullista, tylsää ja tyhmää. Joka tapauksessa ne on ihan huippu tyyppejä. Mä oon hieman kade et ne saa jakaa ajan toistensa kanssa, ilman mua. Täällä mä olen yksin. Okei, huomenna mulla on hauskaa, vihdoinkin. Mä meen U- turniin, Vappu- tapahtumaan seurakunnassani ja Joseph Watson on ainaki siellä. Mä nään mun muita kavereita ja nautin. Mä tiedän, se tulee olee hauskaa!! :) Ja jos sä aattelet et oon ihan masentunu, niin mun täytyy kertoo sulle että EN OO! Mä vaan ajattelen liian paljon ja mulla on liikaa aikaa olla itsekseni. Mutta Jumala on hyvä ja uskollinen ja Hän on mun kanssa, Hän on kertonu mulle monia siistei juttuja ja oon itseasiassa aika innoissani.. :) Oukkidoukki, aika mennä nyt. Pitäkää kivaa!!

Yleisesti Kambalamesta

Kambalame, voi kuinka aloinkaan rakastaa tuota pientä kylää. Se on täysin puskassa ja siellä ei ole kauppoja, hotelleja tai ravintoloita. Ainoastaan muutama koju joissa he myyvät muutamia tuotteita. Joskus löydät sieltä Coca-Colaa, joskus leipää. Siellä on pieniä majoja, koulu, kirkko ja joitain muita "rakennuksia!. Mä muistan kun sain ensimmäisen mailin ystävältäni joka asuu siellä, hän kertoi että heidän ensimmäinen klinikka oli kaksi tuolia geisha- puun alla. Sitten he rakensivat sinne pienen klinikan. Sen mä näin mun ensimmäisellä kerralla ku siellä kävin. Yhdessä huoneessa lääkäri näki potilaat ja samassa huoneessa he saivat lääkkeet. Mä muistan ku me annettiin heille lääkkeitä (ehkä arvoltaa noin 10euroa) ja he olivat niin onnellia niistä. Se oli silloin suuri siunaus heille. OWM: n kanssa heillä on nyt isompi klinikka (josta kerroin aiemmin) ja siellä on vastaanotto, apteekki, varasto, laboratorio, vessoja ja huoneet naisille, miehille ja lapsille. Kuullostaa isolta ja upeelta ja sitä se onkin, vaikka eihän sitä edes voi verrata sairaaloihin. Apteekkikin on esimerkiksi iso huone missä on enemmän tyhjää tilaa kun itse lääkkeitä. Se on hyvin tärkeä klinikka. Ja sitten niin, orpokoti on melkein valmis myös, joten asioita tapahtuu tuossa pienessä kylässä.

Sillä alueella mä tapasin ehkä 8 miestä jotka puhuivat hyvää englantia. Siellä oli muutamia jotka puhuivat englantia vähän, mutta heitä ei ollu monia. Nyt kun mä katselen taaksepäin, niin muistan että siellä olivain kaksi naista jotka puhuivat englantia ja he olivat aina jossain kaukana, joten mä en koskaan hengaillu heidän kanssaan. Mutta mä en sentäs ollu ainoa suomalainen, siellä oli nimittäin mun rakas ystäväni Marianne (joka itseasiassa johtaa OWM:n työtä Malawissa miehensä Macin kanssa). Me pidettiin kyllä hauskaa. Kun siellä käy vierailemassa, niin on vaikea alkuun ymmärtää kuinka hän voi edes elää siellä, ihmisten luonajotka ei puhu englantia. Kuinka hän selviytyy? Miksi hän on siellä? Se on vaikeaa ymmärtää. Mutta kun sä tiedät MIKSI hän on siellä, niin sä ymmärrät. Hän on siellä rakastaakseen ja pitääkseen huolta. Hän tekee sitä mitä mä haluan myös tehdä. Hän uhrasi oman elämänsä heidän takiaa, hän halusi nähdä asioiden muuttuvat ja mä uskon että hän ei ole katunut kertaakaan. Asiat on muuttunnu kun hän on ollu siellä. Hän on mun esimerkki.

Mun vapaa- aikani mä menin kävelyille.. Kävelin Malawin ja Mosambikin rajalla, nähden kauniita maisemia. Kambalamen takana on kauniita vuoria. Oli ihmeellistä kun heräsi ja näki heti ekana kaiken sen kauneuden. Mä kävelin aika usein katsomaan kun vanhemmat pojat pelas jalkapalloa. Heidän tiiminsä nimi on myös Mulungu Alinafe- sama nimi klinikan kanssa. Tarkoittaa "Jumala kanssamme". Joillain pojilla on futiskengät, mutta suurimmalla osalla ei ollut. Yleensä mä en ollut siellä yksin. Mä menin sinne usein yhden Gerraldin kanssa, joka on OWM:n rakennustyön rakennusmestari. Hän oli tiiminsä yksi parhaita pelaajia. Kun hän pelasi, mä olin yksin.. Tosin en kauaa. Kaikki lapset keräänty mun ympärille, tuijottaen mua. Mä kyllä ajattelin olevani jalkapalloa vähemmän kiinnostavampi, mutta en näköjää ollu.. :D Sunnuntaisin heillä oli aina iso matsi, sillon joko joku muu tiimi tuli Kambalameen tai he lähti muuhun kylää. Noi oli ihan huippujuttuja, koska niin paljon (melkei koko kylä) tuli paikalle näkemään pelin.

Yöt oli todella rauhallisia,siellä useimmat ihmiset menivät nukkumaan jo 6-8 maissa illalla. Oli niin pimeä ja koska ihmisillä ei ollu sähköä, he menivät aikaisin nukkumaan ja heräsivät jo joskus 4-5 aikoihin aamulla ja menivät pelloilleen töihin. Hullua?? No niin mä ajattelisin. Mä olin yleensä iltasin ulkona, katsellen tähtiä ja kuunnellen musiikkia, relaten. Kaupungissa piti olla paljon varovaisempi pimeellä, mutta Kambalamessa se oli ok olla ulkona ja yksin. No tietenkään mä en menny kauas mun huoneestani.

Kambalame on ihan mahtava paikka, odotan pääseväni pian takas. Love.