Ajatuksiani..

"Ajatellen kuinka olisi, jos et olisi koskaan kävellyt elämääni. En olisi ollut mitään. Ilman sinua, missä olisin? Kaikki hetket ennen tuntuivat kun olisi vain elänyt läpi kylmän ja tähdettömän illan, mutta kaikki on muuttunut.. Kaikki tuntuu nyt oikealta. Miten mä saatoinkaan olla niin sokea, kun sä olit aina siinä niin lähellä mua? Ja ei ole ketään kuka tuntis mut niinkuin koen että sä tunnet. Sä odotit mua koko ajan, jotta mä tulisin lähelle ja lopulta näkisin rakkauden jota mä missasin. Siinä sä olit mun vieressäni.. Aina mun vieressäni. Sä teit sen niin helpoksi. Sun rakkautesi toi mussa esiin parhaan.. Sun rakkautesi oli kirjoitettuna mun sydämeeni."

Mitä Tinnille kuuluu?

Pitkään aikaan en ole kirjottanu mitään elämästäni "tällä hetkellä". Mä rakastan Malawista puhumista ja siitä mitä siellä tapahtui, mutta ehkä olisi jo oikea aika päivittää muitakin juttuja. Mulla on varmasti riittävästi aikaa kertoilla Malawista myöhemminkin. Tän vuoden alussa mä menin YWAM- keskukseen Koivumäkeen. Mä olin siellä auttamassa keittiössä, rassukka oppilaat, joutuivat syömään mun kokkauksiani.. :D Alku siellä oli itseasiassa aika hankalaa, mulla oli vielä ykssi "infektio" Malawista ja testien, lääkityksen ja ajatusten läpi käyminen oli rankkaa. Mutta jonkin ajan jälkeen (itseasiassa viiden viikon) mä parannuin ja olin parempivointinen taas. Mä muistan kuinka kyselin itseltäni syytä siihen, että mä niin paljon sairastin Malawissa. Sitten mä vaan tajusin sen vastauksen.Mun ensimmäisellä kerralla Malawissa me käytiin shoppailemassa ruokaa paikallisten ihmisten kanssa, ja mua hävetti se silloin, koska he oli niin köyhiä ja näki kuinka hyvin me syötiin ja elettiin. Kun mä menin takasi niin mä päätin elää erilailla. Mä päätin asua paikallisten ihmisten kanssa ja syödä mitä samaa ruokaa heidän kanssaan. Mä päätin olla ostamatta omia ruokia. Ne ateriat mitä mulla oli siellä, oli tosi erilaisia mihin mä olin tottunu. Mä en saanu kaikkia tarvitsemiani ravintoaineita ja mun kroppa reagoi niin, että mä olin heikko ja sain monia infektioita.

Mulla oli virtsatie- infektio, korvatulehdus, bilharzia ja joku muu infektio, mutta mä en tiedä mikä. Ja sitten salmonella. 5 erilaista infektiota. Nyt mä tiedän et tää on se syy siihen: mä en syöny tarpeeks hyvin ja en syöny mihin olin tottunu. Mä en voinu syödä aina, koska ruoka oli niin erilaista ja joskus mä melkein oksenin niiden takia. Mä menetin painoa paljon pienessä aikavälissä ja mun yleiskunto romahti. Joo, sillä lailla. Mua huimas usein. Kun Marianne tuli Malawiin, niin hän kerto et nyt aletaan syömään kaurapuuroa joka aamupalalla. Arvaa mitä tapahtu? Mun yleiskunto nousi! Joten tuon ymmärtäminen ja läpi käyminen oli asioita, joista mä tajusin lakanneeni rakastamasta itseäni. Kuullostaa pahalle? Mutta sitä se vaan oli. Mä keskityin kaikkiin muihin ja kaikkeen muuhun, mutta en itseeni. Nyt mä tiedän että on tärkeää rakastaa itseään ja pitää itsestään hyvää huolta lähetyskentällä, muuten sä et voi antaa sun parasta. Joten nyt mä sitten etsin sitä mun "kultaista keskitietä"..

Oli myös muita juttuja joita mä kävin läpoi ollessani Koivumäellä ja ne jatkuu vieläkin. Mä yritän oppia rakastamaan itseäni enemmän, hyväksymään itseni sellaisenaan kun olen ja uskomaan että joku tässä maailmassa tulee rakastamaan mua just sellasena kun olen ja näytän. Se on itseasiassa oli hyvin rankkaa. Oman identiteettini löytäminen Kristuksessa on ehkä isoin haaste joka mulla on. Mä otan vauvanaskelia sillä alueella, mutta hei, parempi sekin kun ei mitään askelia, eikö? Mun täytyy olla rehellinen ja kertoa että se Koivumäeltä lähteminenkään ei ollut helpoimmasta päästä. Mut haastettiin rahallisesti. Mä en saanu kahta lisävuotta mun ajokorttiini ja jouduin siis pysymään Koivumäessä ja tekemään kakkosvaiheen.. No se nyt ei ollut ongelma, mutta rahan saaminen siihen kylläkin. Mä en saanu rahaa, mutta sain uskon siihen että kyllä Jumala tulee pitämään musta huolen. Joten vihdoinkin olin valmis senkaa ja valmiina muuttamaan Vantaalle. Mä vihasin sitä päivää niin paljon. Mun auto päätti irtisanoa itsensä ja mä vaan itkin koska olin niin valmis lähtemään kotiin, mutta mun autoni ei auttanut asiaa. Kumminkin ehkä tunnin jälkeen mä olin lopulta tien päällä ja matkalla kotiin. Nyt mä olen sitten kotona. Mä olen tehnyt töissä muutaman vuoron ja joo.. Se kai siitä sitten. Mun tunteet on menny ylös ja alas helposti, mutta yritän rentoutuu ja rauhottuu ja luottaa Jumalaan. Hän tietää kumminkin mikä on mulle parasta. Oleminen ilman SDTS:n oppilaita on ollu aika vaikeeta. Heistä tuli mulle ihan perhe. Mä hengasin heidän kaa niin paljon, että nyt ku ne on Latviassa (ja yks USAssa) niin tuntuu että mun elämä on.. Surullista, tylsää ja tyhmää. Joka tapauksessa ne on ihan huippu tyyppejä. Mä oon hieman kade et ne saa jakaa ajan toistensa kanssa, ilman mua. Täällä mä olen yksin. Okei, huomenna mulla on hauskaa, vihdoinkin. Mä meen U- turniin, Vappu- tapahtumaan seurakunnassani ja Joseph Watson on ainaki siellä. Mä nään mun muita kavereita ja nautin. Mä tiedän, se tulee olee hauskaa!! :) Ja jos sä aattelet et oon ihan masentunu, niin mun täytyy kertoo sulle että EN OO! Mä vaan ajattelen liian paljon ja mulla on liikaa aikaa olla itsekseni. Mutta Jumala on hyvä ja uskollinen ja Hän on mun kanssa, Hän on kertonu mulle monia siistei juttuja ja oon itseasiassa aika innoissani.. :) Oukkidoukki, aika mennä nyt. Pitäkää kivaa!!

Yleisesti Kambalamesta

Kambalame, voi kuinka aloinkaan rakastaa tuota pientä kylää. Se on täysin puskassa ja siellä ei ole kauppoja, hotelleja tai ravintoloita. Ainoastaan muutama koju joissa he myyvät muutamia tuotteita. Joskus löydät sieltä Coca-Colaa, joskus leipää. Siellä on pieniä majoja, koulu, kirkko ja joitain muita "rakennuksia!. Mä muistan kun sain ensimmäisen mailin ystävältäni joka asuu siellä, hän kertoi että heidän ensimmäinen klinikka oli kaksi tuolia geisha- puun alla. Sitten he rakensivat sinne pienen klinikan. Sen mä näin mun ensimmäisellä kerralla ku siellä kävin. Yhdessä huoneessa lääkäri näki potilaat ja samassa huoneessa he saivat lääkkeet. Mä muistan ku me annettiin heille lääkkeitä (ehkä arvoltaa noin 10euroa) ja he olivat niin onnellia niistä. Se oli silloin suuri siunaus heille. OWM: n kanssa heillä on nyt isompi klinikka (josta kerroin aiemmin) ja siellä on vastaanotto, apteekki, varasto, laboratorio, vessoja ja huoneet naisille, miehille ja lapsille. Kuullostaa isolta ja upeelta ja sitä se onkin, vaikka eihän sitä edes voi verrata sairaaloihin. Apteekkikin on esimerkiksi iso huone missä on enemmän tyhjää tilaa kun itse lääkkeitä. Se on hyvin tärkeä klinikka. Ja sitten niin, orpokoti on melkein valmis myös, joten asioita tapahtuu tuossa pienessä kylässä.

Sillä alueella mä tapasin ehkä 8 miestä jotka puhuivat hyvää englantia. Siellä oli muutamia jotka puhuivat englantia vähän, mutta heitä ei ollu monia. Nyt kun mä katselen taaksepäin, niin muistan että siellä olivain kaksi naista jotka puhuivat englantia ja he olivat aina jossain kaukana, joten mä en koskaan hengaillu heidän kanssaan. Mutta mä en sentäs ollu ainoa suomalainen, siellä oli nimittäin mun rakas ystäväni Marianne (joka itseasiassa johtaa OWM:n työtä Malawissa miehensä Macin kanssa). Me pidettiin kyllä hauskaa. Kun siellä käy vierailemassa, niin on vaikea alkuun ymmärtää kuinka hän voi edes elää siellä, ihmisten luonajotka ei puhu englantia. Kuinka hän selviytyy? Miksi hän on siellä? Se on vaikeaa ymmärtää. Mutta kun sä tiedät MIKSI hän on siellä, niin sä ymmärrät. Hän on siellä rakastaakseen ja pitääkseen huolta. Hän tekee sitä mitä mä haluan myös tehdä. Hän uhrasi oman elämänsä heidän takiaa, hän halusi nähdä asioiden muuttuvat ja mä uskon että hän ei ole katunut kertaakaan. Asiat on muuttunnu kun hän on ollu siellä. Hän on mun esimerkki.

Mun vapaa- aikani mä menin kävelyille.. Kävelin Malawin ja Mosambikin rajalla, nähden kauniita maisemia. Kambalamen takana on kauniita vuoria. Oli ihmeellistä kun heräsi ja näki heti ekana kaiken sen kauneuden. Mä kävelin aika usein katsomaan kun vanhemmat pojat pelas jalkapalloa. Heidän tiiminsä nimi on myös Mulungu Alinafe- sama nimi klinikan kanssa. Tarkoittaa "Jumala kanssamme". Joillain pojilla on futiskengät, mutta suurimmalla osalla ei ollut. Yleensä mä en ollut siellä yksin. Mä menin sinne usein yhden Gerraldin kanssa, joka on OWM:n rakennustyön rakennusmestari. Hän oli tiiminsä yksi parhaita pelaajia. Kun hän pelasi, mä olin yksin.. Tosin en kauaa. Kaikki lapset keräänty mun ympärille, tuijottaen mua. Mä kyllä ajattelin olevani jalkapalloa vähemmän kiinnostavampi, mutta en näköjää ollu.. :D Sunnuntaisin heillä oli aina iso matsi, sillon joko joku muu tiimi tuli Kambalameen tai he lähti muuhun kylää. Noi oli ihan huippujuttuja, koska niin paljon (melkei koko kylä) tuli paikalle näkemään pelin.

Yöt oli todella rauhallisia,siellä useimmat ihmiset menivät nukkumaan jo 6-8 maissa illalla. Oli niin pimeä ja koska ihmisillä ei ollu sähköä, he menivät aikaisin nukkumaan ja heräsivät jo joskus 4-5 aikoihin aamulla ja menivät pelloilleen töihin. Hullua?? No niin mä ajattelisin. Mä olin yleensä iltasin ulkona, katsellen tähtiä ja kuunnellen musiikkia, relaten. Kaupungissa piti olla paljon varovaisempi pimeellä, mutta Kambalamessa se oli ok olla ulkona ja yksin. No tietenkään mä en menny kauas mun huoneestani.

Kambalame on ihan mahtava paikka, odotan pääseväni pian takas. Love.

Orvot

Kambalamessa opin hieman enemmän orvoista Malawissa. Siellä on enemmän kuin yksi miljoona orpoa (väkiluku on 13.1 miljoonaa).Se on tosi iso luku siis. Kambalame on vain pieni kylä, mutta se on osa Nkhulamben laaksoa, jossa ihmisiä on jopa 800.000 ihmistä. Sä voit vaan kuvitella kuinka paljon alueella on siis orpoja. Monet heistä on orpoja koska heidän vanhempansa kuoli AIDSiin tai Malariaan tai salamaniskuun tai johonkin vastaavaan.Meidän tulee muistaa että Malawi on tosi köyhä maa, mikä tarkottaa että ilman huoltajaa noilla orvoille ei ole mahdollisuuksia selviytyä. Jotkut ovat onnellisia omistaessaan sukulaisia tai naapureita jotka voivat pitää heistä huolen. Samaa onnea ei kumminkaan ole kaikissa. Oli todella surullista nähdä superlaihoja lapsia. Meidän täytyy ymmärtää että me ei voida auttaa kaikkia, mutta joitakin me voimme auttaa. Me voidaan tehdä oma osamme. Mun sydän kaipaa mennä takaisin sinne.. Rakastamaan, antamaan perheen, antamaan mahdollisuuden, antamaan elämän.. Olemaan ääni äänettömille.
One Way Missionilla (OWM), organisaatio jota mä olin auttamassa ja josta olen puhunut aiemmin, on ohjelma orvoille. Siinä ohjelmassa on noin 150-200 orpoa nytten ja jokaisella heistä on kummivanhemmat/ kummi Suomessa. Mulla on myös oma pieni kummipoikani siellä. Oli todella ihmeellistä nähdä oma kummipoika, nähdä hänen hymynsä ja miltä hän näyttää. Mä vaan halusin ottaa hänet syliini ja kertoa kuinka paljon mä häntä rakastan. Hän on niin kallisarvoinen mulle. Hänellä on hyvä huoltaja. Mutta joillain ei ole.. Joidenki huoltajat ei pidä hyvää huolta orvoista. Syitä on monia. Joillain ei ole rahaa pitää huolta edes omasta ydinperheestään, joidenkin huoltajat ovat jo isoisovanhempia ja liian vanhoja pitämään huolta lapsista enää. Sen tähden OWM rakentaa sinne nyt orpokotia. Se on melkein valmis. Sinne tullaan ottamaan orpoja ja joitain vanhempia huoltajia asumaan.
Oli uskomattoman upeeta nähdä miten kaikki järjestyi siellä. Mä tapasin kaikki orvot jotka on siinä ohjelmassa ja todella arvostan sitä työtä mitä OWM tekee. He antavat tavallaan elämän takaisin noille pienokaisille. Joten nii, mä tapasin kaikki orvot ohjelmasta. Mä menin heidän kyliinsä. Me pidettiiin jonkilaisia kokouksia heille, missä mä opetin lauluja ja kerroin Suomesta ja myös opetin siitä mitä he ovat Jumalan silmissä. Me mitattin heidät jotta kummit voisivat laittaa oikean kokoisia vaatteita paketeissa jos haluavat ja otettiin kuvat ja kädenjäljet maalattiin paperille, kummeille lähetettäviksi. Kaikki lapset olivat innoissaan ja joka kerta kaikki muutkin kylän lapset osallistuivat orpokokouksiin. Myöhemmin kun mä kuljin niiden kylien läpi, niin lapset huusi mun nimeä "Tinni.." ja he lauloivat mun opettamaa suomenkielistä laulua. Se oli jotain tosi ihmeellistä ja ihanaa heille, vaikka mun omissa silmissä me ei edes tehty mitään niin ihmeellisiä juttuja. Mutta oikeesti, he tarvitsevat rakkautta, he tarvitsevat jonkun joka vaan huomaa heidät. He tarvitsevat jonkun joka antaa heille aikaansa. Jonkun joka on heidän kanssaan. Se tarkoittaa niin paljon heille.
Mä olin iloinen nähdessäni mihin ne rahat menee joita mä maksan kuukausittain. Mä näin kuinka he ostivat sillä rahalla ruokaa ja kuinka he jakoivat ne orvoille ja heidän huoltajilleen. Mä näin sen koko prosessin ja tiedän että ei edes yksi euro mennyt OWM:n omaan pussiin. Ei, he antoivat kaiken orvoille. Se oli mahtavaa.
Mun sydän on siellä.. Mä toivon pääseväni takaisin jakamaan rakkauteni heille. Mä uskon että tuun muuttamaan sinne muutamien kuukausien sisällä. Se on mun intohimo, mun unelmani.