Syksyä odotellessa.

Kesä on tullu tiensä päätöksee ja on aika toivottaa kauan odotettu syksy tervetulleeks. Kai vielä joitai lämpimiä päiviä tulee, mutten millään malttais enää odottaa kynttilöiden valaisemia pimeitä vilposia iltoja, jollon saa kääriytyä viltin sisään ja juoda jotain ihanaa teetä.. Katsella ikkunasta ulos tähtitaivasta ja upeeta kuutamoa.. Kuunnella Jazzia taikka saksofoni- musiikkia.. Olla. Syksy on muutenki niin upee vuodenaika, vaikka lehdet kariseekin puista ja luonnosta tulee karun näköinen loppusyskyä kohden, on syksy aina kumminki jonkun uuden alun aikaa. Ja ei siinä, kaunishan luonto on alkuun, lehtien väri vaihtuu vihreestä keltaseen, punaseen ja oranssiin.. Omenat odottaa poimijaansa ja sienet metsässä noutajaansa, tosin mun jäljiltä ne jäävät paikoilleen. Vain omput kelpaa, omenahillo, omenamehu, omenapiirakka.. On makua, on tuoksua.. On näköä. Hento viileä tuuli tekee ilmasta aina niin raikkaan ja on upee mennä kävelylle vaikka metsään.. Savusaunan pehmeät löylyt, raikas vichy vilvoitellessa.. Lämpimät villasukat ja lapaset.. Kaulahuivi, pipo ja takki.. On ihana vaan mennä kahville ystävien luo ja rupatella jonnin joutavia, nauttia elämästä.. Syksystä on niin moneen. Mun ehdoton suosikki.
Kesä on ollu erilainen. Ei mitenkään paha, mutta erilainen ku mitä odotin. Kuuma kesä toi mukanaan monet ajatukset, epäilykset, yksinäiset hetket ja kyyneleet. Oli niitä naurujakin, päiviä rannalla.. Ja oli ystäviä. Näin jälkikätee on kumminki hyvä todeta että ”aikansa kutakin”. Kesäsin mä tunnun menevän jotenki lukkoo, on vaikee puhua asioistaan, ärsyyntyy nopeemmin ja ei oikein vaan osaa viettää aikaa Jumalankaan kanssa. Siitähän ne varmaan ne muut ongelmat johtuukin. Aika Jumalan kanssa kun on kumminki kaiken a ja o. Sen oon huomannu. Haluisin niin paljon enemmän olla Jumalan kanssa ja lähellä, mutta myönnettäköön että mullakin on joskus niitä kuivempia kausia. Ei siinä, kyllä mä oon kesälläkin saanu hyviä hetkiä viettää, mutta enemmän on aina paremmin. Kesäiset kamppailut on liittyny taas jälleen siihen samaan ikävään vanhaan itsetunto- kysymykseen.. Oonko kaunis? Oonko tarpeeks hauska? Oonko fiksu..? Onko mulla liian kankea kieli? Mutta jälleen kerran Jumala on osoittanu kuinka Hän teki musta ainutlaatuisen ja rakkaan ihmisen. Ja jos mä haluan rakastaa muita, niin mun yksinkertaisesti pitää ottaa Jumalan rakkaus vastaan. Aina sitä ei tuu kuultua kuinka tärkee on ja omaan rakkauden kieleen ei vastata tavalla millä itse haluaisi, mutta pitää vaan muistaa joka hetki että se, etten kuule olevani tärkeä, ei vie sitä tosiasiaa pois että olen tärkeä. Jumala on kyllä hyvinki rakastava Jumala ja täydellinen Isä. Hänen rakkaus on jotai sellasta josta voi ammentaa sillon ku on sydän kuiva, tai vaikka ei oliskaa. Sitä rakkautta nimittäin riittää.
Toinen mistä oon saanu oppia on Jumalan suuruus. Mut aina ku oppii jotai enemmän, niin tajuu et tietää vähemmän. Voi olla että (vertauksena) nään et Jumala on vaikka appelsiinin kokonen, mutta mä ymmärrän vaan sen yhden siemenen verran.. Mutta sit opin jotai lisää ja sit Jumala onki maapallon kokonen ja ymmärrän jalkapallon verran siitä.. Mutta ehkä huomenna opin jotai uutta ja tajuan että hetkonen, en ees ymmärrä sitä jalkapalloa! Et Jumalahan onki ku aurinko ja mä tajuan vain nuppineulanpään verran. Mä sanoin Jumalalle et mua varmaan pidetää hulluna jos selitän näitä juttuja joillekki, mut onneks sä Jumala ymmärrät mut täysin ja tiedät jokaisen ajatuksen ja sanan vaikak en pystyis sitä loppun asti viemäänkää. Sehän se on mahtavaa, se että jos mulla on joku ajatus päässä ja mä tiedän tarkallee mitä tarkotan sillä, mut muut ei ymmärrä jos koitan selittää, niin on aina Jumala joka ymmärtää ihan varmasti sen mitä koitan kertoa. :) Ihmeellinen Jumala. Mahtava Jumala. Suuri. Rakas.